Haavoittuvuudesta, turvallisuudesta ja vieraanvaraisuudesta – Matkalla ajassa ja paikassa -tutkimushankkeen avajaisseminaari Lapin yliopistossa 23.2.2016

Matkalla pohjoisesta kotiin. Bussin ikkunasta näkyy aukeaa lumikenttää, yksittäinen tuulivoimala, lumen kuorruttamia bussikatoksia, autioita aittoja, jokunen asutettu talo siellä täällä, moni vielä jouluvaloin koristeltu.

Matkustin kymmenen tuntia junassa päästäkseni Matkalla ajassa ja paikassa -tutkimushankkeen avausseminaariin. Paluumatka yöbussissa kesti kahdeksan tuntia. Avaraa lumista maisemaa ikkunasta katsoessani mietin, miltä tuntuu niistä turvapaikanhakijoista, jotka tulevat etelästä tänne pakkasen, pimeän ja hiljaisuuden maahan.

Turvapaikanhakijoita on ollut pohjoisessa ennenkin, mutta nyt heitä on Rovaniemellä tuhat. SPR:n Lapin vastaanottokeskuksen johtaja Pirjo Rytkönen kuvaa muutoksen nopeutta: kun itärajan yli on tullut turvapaikanhakijoita lähinnä kaakosta, Sallan ja Raja-Joosepin kautta on syksystä alkaen tullut niin paljon väkeä, että Lapissa on yhtäkkiä kymmenen vastaanottokeskusta.

Tapio Nykäsen johtama tutkimushanke Matkalla ajassa ja paikassa on siis ajankohtainen.

Tutkimusta ja taidetta

Seminaarin avaa Minna Rainion ja Mark Robertsin videoinstallaatio Maamme, joka monimuotoistaa kuvaa suomalaisuudesta.

Yliopistonlehtori Tapio Nykänen kertoo, että pakolaistilanteen eskaloiduttua syksyllä 2015 hän mietti:

Jos meillä on jotakin myönteistä annettavaa uudessa tilanteessa, nyt on sen aika.

Että aktivismin lisäksi tekisimme sen mitä parhaiten osaisimme eli tutkisimme ja tekisimme taidetta.

Tutkimushanke yhdistää akateemisen tutkimuksen ja taiteellisen työskentelyn. Hankkeessa työskentelevät Tapion lisäksi taiteilija, taiteen tohtori Minna Rainio, Nepalin naisten asemaa sosiaalityön väitöskirjassaan tarkasteleva Enni Mikkonen, muuttoliikkeen tutkija Saara Koikkalainen ja Tiina Seppälä, joka tarkastelee kansainvälisen politiikan vaikutuksia ihmisten arjessa. Osahankkeille yhteinen kysymys on, mitä ihmisille tapahtuu, kun ylitetään mentaalisia ja fyysisiä rajoja.

Tutkimuksen teemat yhdistyvät omaan alkavaan tutkimukseeni Kulkemisen ja kuulumisen kulttuurit, jossa käsittelen maahan- ja maastamuuttoa muuttajien itsensä kanssa taiteenkin keinoin.

Kaisa Viitanen kertoo Eurooppaan tulleiden paperittomien tarinoita.
Paperittomien tarinoita.

Taiteen avulla maahanmuuttoa käsitteli myös toimittaja Kaisa Viitanen, joka on valokuvaaja Katja Tähjän kanssa tehnyt palkitun Paperittomat-kirjan (2010). Kaisa näytti koskettavassa esityksessään paperittomista ja palautetuista, miten ahdistavaa on elämä paperittomana, mutta myös, miten vaikkapa yksinhuoltajaäideillä voi olla hyvin samankaltaisia kokemuksia maasta ja passin omistamisesta riippumatta.

Myös väitöskirjantekijä Karim Maiche puhui eroista ja samuuksista. Hänen suomalaisen ja algerialaisen sukunsa tarinat ovat hämmentävän samankaltaisia: molemmissa vaarit ovat taistelleet 50 asteen lämpötilassa, toiset pakkasessa ja toiset kuumuudessa, toisella vihollisena venäläinen, toisella ranskalainen. Samuuksien löytämisen ohella myös erot ovat tärkeitä. Esimerkiksi Islam tarkoittaa eri ihmisille aivan eri asioita.

Arjen rasismista ja trollitehtaista

Työryhmissä käsiteltiin traumatisoitujen ja haavoittuvaisten ihmisten kohtaamista juristi Laura Tarvaisen ja Pirkko Rytkösen johdolla, arkipäivän rasismia professori Vesa Puurosen johdolla ja sukupuolikulttuureita, eroja ja vieraanvaraisuuden etiikkaa professori Soile Veijolan ja opiskelija Ahmed Al-Jahanin johdolla. Pajojen työskentelyn tuloksia koottiin päivän lopuksi. Kuulimme, että arvioidaan turvapaikanhakijoista seitsemänkymmenen prosentin kärsivän masennuksesta ja joka kolmannen Eurooppaan saapuvan pakolaisen joutuneen kidutuksen uhriksi. Opimme, että etnisistä ja sukupuolieroista johtuvista väärinymmärryksistä on tärkeää puhua ja luoda tiloja eettisiin kohtaamisiin. Ja meitä muistutettiin rasismin kokemusten hiljentämisen vaarasta: rasismi ei katoa, vaan voimistuu, jos siitä ei puhuta.

Vedin työryhmää median maahanmuuttokeskustelusta yhdessä Kaisa Viitasen ja Lapin Kansan verkkotuottaja Eero Leppäsen kanssa. Eero kuvasi, miten on toimittajana joutunut seuraamaan rasististen kommenttien masinoimista propagandaoppien mukaisesti. Jäljet johtavat trollitehtaalle: monet tekaistut rasistisesti kommentoivat profiilit paljastuivat samassa paikassa tehtailluiksi, kun tarkasteltiin toistuvia kielellisiä ilmaisutapoja. Masinoidun vihapuheen karsiminen alkuunsa ja ennakkomoderointi ovat osoittautuneet tehokkaiksi vihapuheen suitsimiseen.

Kaisa korosti siirtolaisten äänen saamista vallan äänen rinnalle ja yli. Hän odottaa, että Suomessakin siirtolaistaustaiset ihmiset pääsevät esiintymään mediassa omien erityisominaisuuksiensa takia. Minä puhuin populistisen ilmapiirin noususta ja vihapuheesta, joita mietin nykyisessä tutkimuksessani. Keskustelimme klikkijournalismista ja toimittajien vastuusta: tekikö Pohjolan Sanomat Odinin sotureista maailmanlaajuisesti tunnetun brändin? Näinä aikoina mediakasvatuksen ja medialukutaidon merkitys korostuu.

Mielipide-eroja, hymyjä ja ilosta juhlaa

Lopuksi keskusteltiin kovaäänisestikin siitä, pitääkö akateemisten tutkijoiden osallistua myös aktivismiin. Kuka meistä lähtisitkö Loldiers of Odinin riveihin, jos pellet tulisivat Rovaniemelle? Pitäisikö?

LoO
Loldiers of Odin karnevalisoi katupartiot.

Soile ehdotti, että katse voitaisiin vaihteeksi kohdistaa naisten toimintaan. Millaista toimijuutta löytyy turvapaikanhakijanaisten ryhmistä, entä vapaaehtoistoimintaan osallistuvien naisten?

Seminaarissa oli mukana lähes sata ihmistä, akateemisia, opiskelijoita ja turvapaikanhakijoita. He tosin pääsivät ääneen lähinnä työryhmissä. Ahmed käytti viimeisen puheenvuoron esittelemällä Rovaniemelle tulleiden turvapaikanhakijoiden toimintaa. Käynnissä on CV-projekti, jossa tehdään näkyväksi tulijoiden koulutusta ja taitoja. Turvapaikanhakijat ovat myös lähteneet ulos vastaanottokeskuksista vanhainkoteihin ja lumenluontitalkoisiin. Kohtaamiset onnistuvat, kun vain yritetään. Ahmed toteaa:

En minä kysy, onko joku rasisti. Minä hymyilen. Tai halaan.

Tämä on vieraanvaraisuuden etiikkaa. Samoin kuin turvapaikanhakijoiden järjestämä riemullinen illanvietto. Itse en sinne päässyt, vaan istuin yöbussissa.

Seminaaria seuraavina päivinä on keskusteltu sähköpostitse siitä, mitä voisimme tehdä tutkijoina, taiteilijoina, aktivisteina, vapaaehtoisina edistääksemme haavoittuvien ihmisten turvallisuuden tunnetta. Yksi esimerkki on joukkoälyprojekti Stop rasismi.

Ainakaan meidän ei pitäisi kohdistaa katsettamme vain tänne tuleviin ihmisiin, vaan tarkastella myös itseämme, kysyä itseltämme, miten me vastaanotamme muut, miten kohtaamme heidät, kuten Karim muistutti. Tällaisissa kohtaamisissa auttaa vieraanvaraisuus. Maailma muuttuu, mutta kuuluminen, koti ja turva ovat tärkeitä meille kaikille. Maahanmuuttoa ei tarvitse kokea uhkana. Yhdessä voimme tehdä siitä mahdollisuuden.