Taide, paikka, kuuluminen -symposium: Hitaus, kapina ja keskustelun arvo

Tutkimushankkeemme järjesti joulukuussa symposiumin nimellä Taide – paikka – kuuluminen. Olimme kutsuneet paikalle tutkijoita ja taiteilijoita, joiden tiesimme työskentelevän päivän teemojen parissa, koska uskoimme, että meillä olisi toisillemme jotakin annettavaa. (Katso päivän ohjelma ja osallistujat täältä.)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Päivän ohjelma. Kuva: Mari Kivijärvi.

Symposium tarkoitti antiikin Kreikassa juhlaa, jossa juotiin viiniä ja keskusteltiin, ehkä myös nautittiin runoista, musiikista tai teatterista. Wikipedian mukaan symposium oli kunnioitettujen perheiden miesten areena, jolla he saattoivat debatoida, juonitella, kehuskella tai vain vehkeillä ja rellestää. Meidän symposiumissamme ei osallistumista rajoitettu sukupuolen tai taustan perusteella. Vehkeily ei ollut päätarkoitus, kun mietimme taiteen, paikan ja kuulumisen teemoja, mutta kapinahenki suoritus- ja tulospuhetta vastaan oli lähtökohtamme.

Tarkoitus oli tarjota mahdollisuus rennolle, kiireettömälle ja inspiroivalle päivälle. Halusimme luoda vapaamuotoisen tilan kohtaamisille, kysymyksille, ihmettelylle, yhdessä ajattelemiselle – kaikelle sellaiselle, mihin nykyisin ei tunnu olevan aikaa. Tiede ja akateeminen tutkimus painottavat yhä enemmän mitattavia suorituksia, palasiksi pilkottuja projekteja, tulospisteitä. Taidekentälläkin kaikesta on oltava hyötyä, vähintään hyvinvointivaikutuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tuijan tervetuliaissanat. Kuva: Mari Kivijärvi.

Meille tiede ja taide merkitsevät uteliaisuutta, tiedonjanoa, halua tarkastella monimutkaisia ja vaikeitakin ilmiöitä, hitaasti, kiireettömästi ja syvemmin. Tutkimushankkeemme lähti liikkeelle yhteisistä kiinnostuksen kohteista ja halusta keskustella yhdessä, yksin puurtamisen eetosta kyseenalaistaen. Tärkeä osa hankettamme on ollut puolivalmiiden ajatusten jakaminen ja kehittely, yleinen ihmettely, välillä tuskastelu ja purina ja manailu, mutta myös ilo ja juhlakin. Olemme toimineet yhdessä, aluksi ilman tavoitteita ja vielä rahoituksen saatuammekin yhteisöllisesti. Olemme kirjoittaneet, julkaisseet ja järjestäneet seminaareja, kuten akatemiassa kuuluu, mutta myös käyneet lounailla, päivällisillä, risteilyllä, kaljoilla ja kirjoitusretriitissä.

Symposiumin idea oli oleilla yhdessä vapaamuotoisesti laajemmassa porukassa: luvassa oli tutustumista, keskustelua ja aikaa vapaalle ideoinnille ilman suorituspaineita ja tulosvelvoitteita. Halusimme mahollistaa ihmettelyn, kuulostelun, yhteisten kiinnostuksen ja kummastelun kohteiden etsimisen ja löytämisen. Pääasia oli vapaamuotoinen keskustelu, taustalla toive siitä, että näin voimme luoda jonkin uuden syntymiselle mahdollisuuden.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joulun tunnelmaa. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Luotimme siihen, että koolle kutsumamme hienon joukon keskuudessa ei tarvita muuta kuin materiaaliset puitteet, luonteva oleminen kyllä löytää uomansa. Näin kävi. Keskustelimme yhdessä ja ryhmissä, söimme hyvin ja nautimme antiikin symposiumien tapaan toki myös viiniä – rikoimme suomalaisia traditioita ja tarjosimme sitä tilkan jo lounaalla! Illaksi varatusta taide-esityksestäkin tuli monenlaisten sattumien takia erityisen hauska ja vapaamuotoinen. Loppuillasta saimme vielä nauttia spontaanista pianomusiikista à la Kuisma Korhonen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aamukahvin ja -teen kanssa nautittiin fetapiirakkaa. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Minulle päivän keskusteluista jäivät mieleen avainsanoina artivismi aktivismin taiteellisen toiminnan muotona, tarkoituksellinen hitaus ja osallisuus. Nämä kaikki liittyvät taiteeseen tutustumisena ja joutilaan (akateemisen) yhteisön radikaaliin subversiivisuuteen. Muistutimme itseämme ja toisiamme symposiumimme kapinallisuudesta ja keskustelusta arvona sinänsä.

Jotta symposiumin hyvää tekevät vaikutukset eivät haihtuisi arjen kiireisiin, pyysimme osallistujia kirjoittamaan muutaman sanasen kokemuksestaan. Meidän ja vieraidemme ajatuksia alla yhdessä Mari Kivijärven ottamien valokuvien kanssa. Pisimmät tekstit, Olli Löytyn Kuulumisen monta merkitystä ja Nina Sääskilahden Me Puutarhurin talossa julkaisemme omina blogikirjoituksinaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pienryhmätyöskentelyä. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Kiitämme kaikkia symposiumiin osallistuneita – teidän läsnäolonne teki päivästä hienon. Kiitos Koneen säätiölle, joka rahoitti tutkimushankkeemme Kuulumisen kulttuurisuus: Kiinnittymisen affektiivisuus ja materiaalisuus, englanniksi Arts of Belonging (2015–2017) ja mahdollisti tämänkin symposiumin järjestämisen. Lämmin kiitos käytännön järjestelyistä vastanneille Mari Koskelalle ja Mari Kivijärvelle.

Tuija Saresma

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vapaata keskustelua, pizzaa ja viiniä. Kuva: Mari Kivjärvi.

 

Symposiumin jälkeen

Kutsutaan ja kustannetaan parikymmentä ihmistä ympäri Suomen Jyväskylään syömään, juomaan ja keskustelemaan ilman velvoitteita löyhästi asetellusta teemasta: taide, paikka ja kuuluminen. Rahan haaskausta, voisi joku sanoa. Parasta mitä akateeminen elämä voi tarjota, sanon minä. Keskustelut, joissa liikuttiin hetkessä syntyneistä assosiaatioista vuosikausien työskentelyn jalostamiin ajatuksiin ja toisinpäin, soljuivat kaikkine rönsyineen, hävittivät ajantajun ja loivat tukun oivalluksia. Symposiumissa oli kyse ihanteellisesta tieteen tekemisestä, jossa tutkijat (ja tässä tapauksessa myös muut toimijat ja taiteilijat) kohtasivat ja muodostivat spontaanin ideariihen. Miten etuoikeutetulta tuntuikaan heittäytyä hienojen ihmisten kanssa käytyyn keskusteluun, joka polveili muun muassa kuulumisen osallistuvasta ja performatiivisesta luonteesta taiteen olemukseen tutustumisena sekä taiteilijoista huokuvan energian kautta vanhuksille luettujen iltasatujen vaikutuksiin ja esoteerisen maantieteen epäpaikkoihin. Kaiken ilon ja pakottamattoman tunnelman keskellä symposium toi mieleen myös haikuja jostain arvokkaasta ja elintärkeästä, jota yritysmaailman suuntaan kumartava ja tehokkuusjargonia jauhava nyky-yliopisto on auttamattomasti kadottamassa.

Antti Vallius

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meitä oli monta! Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Suuret kiitokset vielä symposiumpäivästä, hienoja tyyppejä, ajatuksia herättävää keskustelua ja upeat puitteet! Oli ilo olla mukana!

Symposiumin loppukeskustelusta jäi mieleen ajatus, että kuulumisen tunne vaatii etäisyyttä – esimerkiksi kriisin, jonka kautta kuulumisen ilmiö konkretisoituu ja saa hahmon. Tämä ajatus tuntuu kommunikoivan affektien tutkimiseen usein liitetyn lähtökohdan kanssa, että huomion kohteena tutkimuksessa ovat itse asiassa affektien jäljet, eivät itse affektit. Kuulumisen tutkimus tarkastelisi näin ollen niitä kuulumista ilmentäviä tekoja tai olosuhteita, joissa kuulumisesta ja ei-kuulumisesta tulee konkreettista: joissa rajataan ulkopuolelle tai joudutaan etäälle suhteessa siihen paikkaan/joukkoon tms., johon haluttaisiin kuulua.

Niina Oisalo

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarkkaavaista väkeä. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Symposiumissa käytiin kiinnostavia keskusteluja erilaisista rajapinnoista, paikkojen ja epäpaikkojen suhteesta, kuten myös paikkojen osittumisesta ja paloittumisesta.

Sari Kuuva 

 

Kun olin pieni tyttö, kävimme usein Ruotsin puolella asioilla. Auton takapenkiltä katsoin kuinka ohitimme rajapyykin. Isällä oli tapana todeta, että nyt ollaan toisessa maassa. Muistan eläväisesti, kun totesin siihen, että miten niin, ihan samanlaisenahan tuo maa jatkuu tuossa rajapyykin toisella puolellakin. En muista enää, mitä isä siihen vastasi. Kun rajan ylittäminen on ongelmatonta, siihen ei ehkä kiinnitä suuresti huomiota. Tuohon aikaan jouduimme kyllä pysähtymään tullissa, mutta sekin oli vain rutiinia.

En tiedä, johtuuko jotenkin tästä rajaseudun identiteetistäni, että olen aina ajatellut, vähän naiivistikin, että maa, jonka päällä kuljemme, on meille kaikille planeettamme asukkaille yhteinen.

Symposiumissa useampikin puhuja käsitteli tavalla tai toisella rajoja ja niiden ylittämisiä. Teema on tutkimushankkeemme myötä tullut osaksi myös omaa tutkimustani, jossa tarkastelen muun muassa pakolaisten ja maahanmuuttajien kuvauksia suomalaisissa fiktioissa ja erimaalaisissa dokumenttielokuvissa.

Minua kiehtoo edelleen se, että raja on toisaalta niin näkymätön ja merkityksetön ja toisaalta niin ehdoton ja ulossulkeva.

Kaisa Hiltunen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pienryhmätyöskentelyä. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Oli tosi hieno ajatus järjestää symposium, jossa saatoimme ilman tulospaineita ja velvoitteita keskustella, vaihtaa ajatuksia ja tutustua toisiimme. Ajattelisinkin, että on tärkeää luoda ja ylläpitää tällaisia vapaamuotoisia ja keskustelevia kriittisen ajattelun ja kohtaamisen tiloja. Sekin on eräänlainen hienovarainen mikropoliittinen vastarinnan muoto nykyistä yliopistopolitiikkaa ja sen tuottamaa suorituskeskeisyyttä vastaan.

Jäin miettimään symposiumin lopussa esitettyjä kysymyksiä siitä riittääkö keskusteleminen ja kohtaaminen vai pitäisikö kokoontumisesta jäädä joku näkyvämpi jälki, suoritus, tuotos.  Mutta ehkä sitä mitä symposiumista syntyy tai mitä konkreettista se mahdollisesti tuottaa ei voi eikä tarvitsekaan mitata. Juuri tällaisten tapaamisten aikaansaamat ja synnyttämät – joskus hitaatkin – ajatusprosessit ja tapaamiset voivat luoda uutta ajattelua ja yhteistyön muotoja, jotka tulevat konkreettisesti näkyviin kenties vasta vuosien päästä.

Päivän aikana tuli esiin monia uusia näkökulmia kuulumisen käsitteeseen ja moneen muuhunkin asiaan liittyen, ja itse huomasin yllättäviäkin yhtymäkohtia liittyen omaan ja muiden tutkimukseen ja taiteeseen.

Symposium herätti ajattelemaan kuulumista yliopistoon ja tutkija- ja taiteilijayhteisöihin myös henkilökohtaisella tasolla. Symposium loi kuulumisen kokemuksen sen muodostamaan hetkelliseen yhteisöön. Ainakin apurahatutkijan ja -taiteilijan työ voi tuntua välillä aika yksinäiseltä, joten tällaiset kokoontumiset ja erilaisiin yhteisöihin kuulumisen kokemukset ovat tärkeitä.

Symposiumin onnistumiselle oli mielestäni tärkeää myös ihan se konkreettinen materiaalinen ja fyysinen paikka, jossa se järjestettiin. Tunnelmallinen rakennus, musiikki, ruoka ja juoma loivat myös omalta osaltaan stressittömän, avoimen ja keskustelevan ilmapiirin.

Minna Rainio

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pienryhmätyöskentelyä. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Niin, mitä meidän tulisi tehdä sen jälkeen kun olemme lähteneet akateemisten, hyväosaisten kanssa-ajattelijoidemme luota, keskusteltuamme innoittavasti ja juotuamme nautinnollisesti hyvää punaviiniä? Tuijan esittämä kysymys hienon symposium-päivän lopulla nosti etuoikeutetun länsimaisen ihmisen syyllisyyden pintaan. Olisiko sittenkin parempi tehdä jotain konkreettista ja aktivistista, jotain suoremmin maailmaa parantavaa esimerkiksi sen eteen, että turvapaikanhakijat saisivat kuulua ”meidän” maahamme?

Saara osasi taas asettaa sanansa hyvin: meidän aktivistiamme ja vastarintaamme on se, että teemme tällaisen symposiumin kaltaisia, tulosvastuuttomia, vapaita, todellisille keskusteluille aikaa ottavia tiloja, joita on nyky-yliopistossa yhä vähemmän.

Mutta ehkä rauhoitan länsimaista syyllisyyttäni vielä niinkin, että teen ylimääräisen joululahjoituksen Amnestylle ja Unicefille.

Kaisa Ahvenjärvi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Symposiumin osallistujat saivat lähtiäislahjaksi salaperäiset joulupussukart. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Olemme Arts of Belonging -symposiumissa monelle uudessa ympäristössä Jyväskylän seminaarin Puutarhurintalolla. Toiset ovat tutustuneet paikkaan nettisivuilta ja kartoista, toisille se on entuudestaan tuttu paikka, keskellä kerroksellista yliopistotilaa.

Ilmassa on hienoa innostusta. Useamman lukuvuoden mittaiset säästötalkoot ovat vaatineet meiltä kaikilta kärsivällisyyttä. Olemme monta kertaa tahoillamme joutuneet palaamaan käsittämättömän pariin ja miettimään, miten tähän on tultu.

Puutarhurintalolla on toisin. Meidät on kutsuttu aterioimaan, keskustelemaan ja ideoimaan vapaasti, ilman tulosvelvoitetta.  Alun hämmennyksen jälkeen tunnelma, ympäristö ja talvi viettelevät meidät.  Meitä on monta, ja luvassa on pelkkiä kiinnostavia yllätyksiä.

Lähietäisyys ja jaetut ajatukset saavat minussa lähentymisen ja etääntymisen liikkeelle. On ihmeen helppoa innostua ja tuntea, että akateemisessa yhteisössä voidaan edelleen ajatella yhdessä ja uudelleen.   Kokemuksellisuus, ruumiillisuus ja välillisyys aivan heittäytyvät meihin puutalon sisuksista, tutkija- ja taiteilijapolkujen kiemuroista ja enemmän tai vähemmän jaetuista ajatuksista.

Kiitos Arts of Belonging generoivasta päivästä!

Helena Lonkila

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Puutarhurin talo iltavalaistuksessa. Kuva: Mari Kivijärvi.