Olli Löytty: Kuulumisen monta merkitystä

Suomen kielen kuulua-verbi on kiitettävän monimerkityksinen. Nopeasti ajatellen se tarkoittaa ainakin kolmea asiaa:

– sitä, miten jonkin tai jonkun paikka on jossakin,

– sitä, miten korva reagoi ääneen,

– sitä, miten pitää toimia.

Kielitoimiston sanakirja tarjoaa sanalle vielä lisämerkityksiä, kuten jonkun omana tai asiana olemista (se ei vain kuulu minulle) ja asioiden tietoon tuloa, uutisia (mitä kuuluu?).

Kirjallisuuden, paikan ja identiteetin välisiä suhteita analysoitaessa kuulua-verbi taipuu monelle mutkalle. Otan esimerkin omasta tutkimusaineistostani:

Suomenirakilainen kirjailija Hassan Blasim kuuluu Suomeen sikäli, että hän on Suomen kansalainen. Hänen kuulumisensa suomalaiseen yhteiskuntaan on käytännössä tietysti paljon monimutkaisempi kysymys, mutta rajoja ylitettäessä passi on joka tapauksessa yksiselitteinen todiste kansakunnan jäsenyydestä.

Blasimin kuuluminen Suomen kirjalliselle kentälle on vielä monin verroin yhteiskunnan jäsenyyttä mutkikkaampi vyyhti. Yhtäältä hänen voidaan katsoa osaksi tuota kenttää muun muassa siksi, että hän on syntyperäisten suomalaiskirjailijoiden lailla saanut tukea työskentelyynsä niin apurahojen kuin palkintojenkin muodossa. Lisäksi hän on edustanut Suomea kansainvälisissä kirjallisuustapahtumissa, ja hänet myös mainitaan uusimmassa Suomen nykykirjallisuus -teoksessa (2013) esimerkkinä Suomen kansainvälistyvästä kirjailijakunnasta.

Toisaalta hän ei voi kirjoituskielensä arabian takia liittyä kumpaankaan Suomen kirjailijaliitoista, joista toinen on varattu suomeksi ja toinen ruotsiksi kirjoittaville kirjailijoille. Se, että Suomessa kirjailijan kuuluu kirjailijaliittoon kuuluakseen kirjoittaa suomeksi tai ruotsiksi, kuulostaa sadan vuoden takaiselta nationalistiselta jäänteeltä, etenkin kun tilannetta vertaa muihin pohjoismaihin, joissa kieli ei muodosta estettä kirjailijaliittoihin tai muihin vastaaviin yhdistyksiin liittymiselle. (Ks. lisää Outi Korhosen ja Rita Paqvalénin kirjoittamasta raportista. Mainittakoon myös, että Suomen Tietokirjailijat ry:llä ei ole vastaavaa kielivaatimusta.)

Blasimin kieleen ja kielitaitoon liittyy sekin, miten hän saa äänensä kuuluville Suomessa. Viime syksynä Turun yliopistossa järjestetyn Noices and Voices -seminaarin puheenvuorossaan Blasim kertoi esimerkkejä sitä, kuinka hänen rajallinen suomenkielentaitonsa on muodostunut usein esteeksi erilaisiin tilaisuuksiin osallistumiselle. Hänen ehdotukseensa tulkin käyttämisestä ei ole tartuttu, ja usein ratkaisuksi on jäänyt ”rikkinäinen englanti”, mikä puolestaan asettaa omat rajoituksensa sille, millä syvällisyyden tasolla keskustelua voidaan käydä.

Vuoden 2015 keväällä Blasim oli kutsuttu Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan lukemaan omaa tekstiään arabiaksi, ja kirjailija Juha Itkosen tehtävänä oli lukea sama teksti suomeksi. Ennen luku-urakkaansa Blasim piti kuitenkin spontaanin tiukkasävyisen puheen ihmetellen omaa typistettyä rooliaan festivaalilla. Miksi häntä ei oltu kutsuttu paikalle keskustelemaan? (Pohdin kyseistä tilaisuutta laajemmin ”Kirjallisuuden monikielisyys nyky-Suomessa” -tutkimushankkeen sivustolla ilmestyneessä blokirjoituksessani.)

Blasimin interventio nosti esiin tärkeitä kysymyksiä: Millä ehdoin maahanmuuttajataustaiset kirjailijat näkyvät ja kuuluvat Suomen kirjallisuuden kentällä? Kuullaanko ”mamukirjailijoita” ylipäänsä?

Sitäkin voi tietysti kysyä, miksi kirjallisuuden luokittelu kirjailijan koti- tai asuinpaikan mukaan on kirjallisuuskäsityksissä niin määräävässä asemassa. Eikö se, että kirjallisuuden katsotaan kuuluvan johonkin tiettyyn paikkaan, rajoita siitä esitettyjä tulkintoja?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Olli Löytty. Kuva: Mari Kivijärvi.