Kuisma Korhonen: Kuulua, osallistua

Hei, ja kiitos symposiumista! Olipa todella virkistävä ja elähdyttävä tapaaminen!

Seuraavana päivänä, junamatkalla Jyväskylästä Helsinkiin, muotoilin itselleni joitain symposiumin aikana esiin nousseita puheenaiheita – etenkin koskien kuulumisen ja osallistumisen välistä käsitteellistä eroa. Ajattelin, että näitä voisi jakaakin, niin hajanaisia ja alustavia kuin nämä ovatkin.

***

Kuuluvatko turvapaikanhakijat suomalaiseen yhteiskuntaan vai eivät? Saako kuka tahansa, joka ylittää maan rajat ja sanoo maagisen sanan asylum saman tien oikeuden kuulua suomalaiseen yhteiskuntaan? Ei kai? Ei kai ainakaan samalla tavalla kuin me kantasuomalaiset kuulumme Suomeen, tai miten Suomi kuuluu meille? Ei kai näin kuulu olla?

Edellinen kysymys olisi helppo torjua vain kansallismielisen fobian ilmauksena. Mutta jos haluamme ymmärtää tuon fobian juuria, meidän pitää ehkä hetkeksi pysähtyä sen äärelle – niihin toiveisiin ja pelkoihin, joille halumme kuulua johonkin itseemme isompaan yhteisöön perustuu.

Ja jos uskomme voivamme esittää parempia kysymyksiä, meidän pitäisi osata muotoilla ne.

***

Jos maahanmuuttajan sallitaan tulla maahan ja pysyä maassa, hänestä pitäisi kaiken järjen mukaan jossain vaiheessa tulla suomalainen. Viimeistään kansalaisuuden saaminen vahvistaa, ainakin virallisesti, hänen kuulumisensa suomaisten yhteisöön, vaikka hänen sukujuurensa olisivatkin jossain muualla. Mutta eihän se näin aina mene. Voi olla, etteivät kaikki tunnusta hänen kuulumistaan, tai ettei hän itsekään tunne vielä kuuluvansa. Euroopassa on monia toisen tai kolmannenkin polven maahanmuuttajia, jotka edelleenkään eivät tunne kuuluvansa – eivät enää esi-isiensä maahan, mutta eivät asuinmaahansakaan.

(On kuitenkin hyvä muistaa, kun tarpeeksi kauas mennään ajassa taaksepäin, kaikkien niin sanottujen kantasuomalaistenkin sukujuuret ovat jossain muualla kuin Suomen nykyisten rajojen sisäpuolella. Me kaikki olemme maahanmuuttajataustaisia.)

Etenkin juuri maahan saapunut turvapaikanhakija on vielä välitilassa. Hän ei selvästikään vielä kuulu ”suomalaiseen yhteiskuntaan”, mutta ei enää täysin ole kuulumattakaan. Hän kuuluu laajempaan joukkoon, johon myös suomalainen yhteiskunta kuuluu, ihmiskuntaan. Kansainvälisten sopimusten mukaan hänellä on oikeus hakea turvaa myös muista maista, jos hän voi osoittaa olevansa lähtömaassaan vainon kohteena. Mutta vaikka turvapaikanhakijalla periaatteessa tämä oikeus olisikin, kestää aina oman aikansa ennen kuin tuo oikeus on todistettu, ennen kuin turvapaikan hakemiseen liittyvä prosessi on käyty läpi, ja ennen kuin hänestä tulee maahanmuuttaja, joka eräänä päivänä voi toivottavasti kokea ja sanoa kuuluvansa suomalaiseen yhteiskuntaan. Mitä hän tekee tässä kuulumisen ja ei-kuulumisen välitilassa?

***

Vaikka turvapaikanhakija ei vielä kuuluisikaan tulomaansa yhteiskuntaan, hän jo väistämättä osallistuu sen toimintaan. Jo pelkästään se, että hän ylittää rajan, saa aikaan muutoksia yhteiskunnassa. Rajanylitys käynnistää erilaisia viranomaistoimituksia, herättää tunteita, synnyttää keskustelua, joskus kiistojakin. Hänen ja kohtalontovereidensa tulo tietää yhteiskunnalle rahanmenoa, mutta myös ihmisille työllistymismahdollisuuksia, kun eri puolille maata perustetaan vastaanottokeskuksia ja palkataan henkilökuntaa.

Ja riippumatta siitä, mikä turvapaikanhakijan kohtalo tulee jatkossa olemaan, hänen pitäisi voida, ensimmäisestä rajanylityspäivästä lähtien, myös aktiivisesti osallistua tulomaansa yhteisöjen elämään. Hänen pitäisi voida tutustua ihmisiin, kertoa heille oman tarinansa, laittaa ruokaa, tehdä työtä, huolehtia lapsistaan, elää elämäänsä. Välittämättä siitä, tunteeko hän jo kuuluvansa uuteen yhteisöön tai tunnustetaanko hänet siihen kuuluvaksi.

Lähtömaassaan pakolaiseksi ajautunut henkilö on usein joutunut valinnan eteen. Hän ei välttämättä ole voinut valita sitä, luokitellaanko hänet kuuluvan ”syyrialaisten” yhteisöön vai ei. Sen sijaan hän on kenties tehnyt valinnan, osallistuuko hän esimerkiksi Syyrian hallituksen sotatoimiin vai ei. Kieltäytymällä osallistumasta hän on ottanut riskin, joka voi johtaa maanpakolaisuuteen, vankeuteen tai hengen menetykseen, mutta hän on säilyttänyt edes jossain määrin valinnanvapautensa.

****

Monet kirjallisuudentutkijat tuntevat Jacques Derridan esseen ”La loi du genre”, genren laki. Yksi sen keskeisiä ajatuksia on, että kirjalliset tekstit eivät koskaan ”kuulu” mihinkään genreen, kirjallisuudenlajiin, vaan pikemminkin ”osallistuvat” niihin, yhteen tai useampaan. Tämä osallistuminen ei kuitenkaan koskaan ole koskaan puhdasta eikä jäännöksetöntä eikä koskaan varsinaisesti yllä ”kuulumisen” asteelle.

Samaan tapaan voisi ajatella, että ihmiset kyllä osallistuvat eri yhteisöjen toimintaan, mutta tämä osallistuminen ei tarkoita tai edellytä sitä, että ihminen jäännöksettömästi kuuluisi näihin yhteisöihin.

”Kuuluminen” ei terminä välttämättä ole lopullinen eikä kategorisoiva. Ihminen voi kuulua samaan aikaan useaankin yhteisöön, hän voi liittyä ja erota näistä yhteisöistä. Silti termissä on jotain joukko-opin siihen tuomaa ehdottomuutta: alkio joko kuuluu johonkin joukkoon tai ei kuulu. Kuuluminen määrittää rajan, joka sulkee joukkoon kuulumattomat ulkopuolelle.

”Osallistuminen” sen sijaan ei ole ehdotonta. Osallistumisessa on erilaisia asteita, eikä se siten muodosta mitään selvää rajaa, jonka ulkopuolelle rajattaisiin ne, jotka eivät osallistu. Ihminen voi osallistua jonkun verran, omalla tavallaan. Tai olla osallistumatta.

***

Olen kahteen otteeseen asunut Ranskassa, molemmilla kerroilla vajaan vuoden verran. Olisi liioittelua väittää, että olisin noina lyhyinä jaksoina tuntenut kuuluvani täysvertaisena jäsenenä ranskalaiseen yhteiskuntaan. Sen sijaan tunnen osallistuneeni monella tapaa sen toimintaan: opiskelin, tutkin, kirjoitin artikkeleita, käytin lääkäripalveluita, vein lastani päiväkotiin.

Suomeen sen sijaan tunnen hyvinkin kuuluvani. Sauna, järvenrannat, keskiolut. Vai – onko tämäkään kuulumiseni puhdasta ja jäännöksetöntä? Olen pärjännyt Suomen ulkopuolellakin. Jos ajattelen henkisiä esi-isiäni, minuun syvästi vaikuttaneita ajattelijoita, kirjailijoita tai muusikoita, niin huomaan suurimman osan heistä olleen muun maalaisia. Vaikka geenini ovat voittopuolisesti suomalaisia ja kieleni suomi, ovat mielessäni velloneet kulttuuriset meemit olleet usein ylirajaisia. Toisinaan akateemisissa konferensseissa huomaan kuuluvani ylikansalliseen heimoon, humanisteihin, joita yhdistää toisiinsa muun muassa nationalismien vastustus. Harrastan musiikkia yhtyeessä, joka tekee laulunsa englanniksi ja jonka musiikkia ladataan netistä eri puolilla maailmaa, ilmeisesti enimmäkseen valtameren tuolla puolen.

Kuulun ja en kuulu. Henkiselle vapaudelle on tärkeää pystyä ottamaan etäisyyttä kaikkein läheisimpiinkin viitekehyksiin, olivatpa nämä sitten kansallisia tai ammatillisia. Ehkä parempi olisi sanoa osallistuvani (varsin intensiivisesti) suomalaiseen yhteiskuntaan, osallistuvani kansainväliseen humanistiseen yhteisöön. Molemmat ovat minulle rakkaita yhteisöjä, mutta sisimmässäni tunnen olevani muutakin kuin niiden jäsen, joihinkin tiettyihin joukkoihin sitoutunut alkio.

***

Postmodernia yhteiskuntaa on kuvattu prekariaatin yhteiskunnaksi, jossa pysyvät identiteetit ovat korvautuneet väliaikaisilla, muuttuvilla ja korvattavissa olevilla. Kuuluminen johonkin alkaa tuntua etuoikeudelta, kun työsuhteet ja perheyhteisöt ovat yhä useammin väliaikaisia. Uusi ihmisihanne tuntuu olevan mihinkään kuulumaton, loputtomiin joustava yksilö, joka osallistuu hetken ajan tähän, hetken ajan tuohon, kunnes saavuttaa sen iän jonka jälkeen hänellä ei enää ole markkina-arvoa eikä hänen osallistumistaan enää kaivata.

Toisaalta vapaus valita osallistumisensa aste tuntuu sekin harvojen ja valittujen etuoikeudelta. Suurin osa ihmiskunnasta on edelleen sidottu omaan ympäristöönsä, omaan yhteisöönsä, omaan identiteettiinsä. Kuten Sygmunt Bauman on määritellyt, uusi glokaali maailmanjärjestys on toisille globalisaatiota, toisille lokalisaatiota. Slummien asukkaalle on harvoin mahdollista nousta majansa seiniä tärisyttävään suihkukoneeseen ja osallistua jonkun toisen yhteisön toimintaan. Toisinaan hänen taas on pakko lähteä. Kertooko haluni korostaa pikemminkin osallistumista kuin kuulumista omasta etuoikeutetusta asemastani?

Mutta ehkä köyhälläkin on suurempi vapaus valita osallistumisensa kuin kuulumisensa aste. 1900-luvun alun intialaisilta ei juuri kysytty, haluavatko he kuulua brittiläiseen imperiumiin vai eivät. Mahatma Gandhin suuri oivallus oli, että kuulumisestaan huolimatta myös köyhä intialainen saattoi halutessaan kieltäytyä osallistumasta vallanpitäjien hallintoon. Kansalaistottelemattomuuden mahdollisuus perustuu juuri sille, että kansalaisten, kansaan kuuluvien jäsenten, on mahdollista olla osallistumatta tekoihin, jotka eivät vastaa sen oikeudentajua.

***

Jos termillä ”identiteetti” haluaa nähdä positiivisen sisällön, niin se ei ole niinkään mitään ehdotonta samuutta tai jäännöksetöntä kuulumista, vaan pikemminkin tiettyä muutoksen hitautta, osallistumisen johdonmukaisuutta, eettistä sitoutumista hetken yli.

Identiteettiä – tai kuulumista – ei pidä ajatella jonakin luonnollisena ja annettuna, vaan moraalisen sitoutumisen prosessina. Lupaan osallistua tämän yhteisön toimintaan myös huonoina päivinä. Tunnustan myös sen, etten koskaan voi olla olemassa itsekseni, tarvitsen muita, olen saanut muilta paljon, olen kietoutunut monilla eri tavoin muiden elämään. Jos hylkäisin lähimmäisteni yhteisön, hylkäisin jotain oleellista myös itsessäni.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten voisi osallistua tarvittaessa toistenkin yhteisöjen toimintaan, tai etteivät myös ”meidän” yhteisöömme kuulumattomat voisi osallistua oman yhteisömme toimintaan.

***

”Kuuluminen” kuulostaa mukavan rauhoittavalta. Minä kuulun tänne. Olen aina kuulunut, tulen aina kuulumaan. Näin kuuluu olla.

Mutta tiedämmehän me, että kaikki kuuluminen on vain väliaikaista. Elämä on lainaa. Olemme väliaikaisia koosteita, materian keräytymiä, jotka hetken ajan kieppuvat enemmän tai vähemmän koossa pysyvinä ja tunnistettavina hahmoina ennen kuin hajoavat osaksi universumin hiukkaspyörteitä.

En kuulu pysyvästi edes ihmiskuntaan. Osallistun ihmisyyteen, sen lyhyen aikaa kun olen elossa, tai ihmisyys osallistuu minuun.

Tai, jos termillä ihmiskunta on jotain merkitystä, niin ehkä juuri se, että jaamme keskenämme saman haurauden ja väliaikaisuuden. Hieman kuten sukupuolentutkijana tunnetuksi tullut Judith Butler asian ilmaisi, meillä ei ole mitään pysyviä sopimuksia elämän kanssa – meillä on vain pätkäelämiä (precarious lives) – ja juuri tämän pitäisi olla se tärkein asia, joka meitä yhdistää.

Paitsi että ei tuo hauraus ja väliaikaisuus vain ihmisten ominaisuus ole. Kun peuhaan koirani kanssa lattialla, osallistumme molemmat nisäkkyyteen, tai vielä laajemmin ilmaistuna elämäksi kutsuttuun materiaaliseen prosessiin, planetaarisuuteen.

***

Niin, vielä kerran kiitos mahdollisuudesta osallistua ryhmänne toimintaan, vaikka en siihen varsinaisena jäsenenä kuulukaan

t. Kuisma