’Me’ Puutarhurin talossa

Taide-paikka-kuuluminen -symposiumin työryhmässämme oli taiteesta, etiikasta ja politiikasta kiinnostuneita. Aikaa oli liian vähän, jotta ’me’ (Minna Rainio, Tommi Römpötti, Kaisa Hiltunen, Kuisma Korhonen ja Ninni Sääskilahti) olisimme päässeet edes alkuun. Onneksi emme päässeet myöskään loppuun. Enpä halua kuvitella niin kammottavaa tilaa, joka merkitsisi etiikan ja politiikan loppua. Kuvitelkaamme toisia tiloja.

Ilta pimeni, me istuimme Puutarhurin talossa. Yhdessä määritimme itsemme enemmän tai vähemmän marginaaliin. Marginaalista – tai vaikkapa maan tasalta, kuten Juho Jäppinen totesi – maailma näyttää toisenlaiselta.

Mutta Saara Jäntille tuli mieleen: ”Kun ulkoa pimeästä katsoo läpi Puutarhurin talon valaistujen ikkunoiden ja näkee meidät, saattaakin nähdä etuoikeutetun joukon, jonka käsittää keskukseksi.” Tuija Saresma jatkoi hetken päästä: ”Mutta mitä meidän tulisi sen jälkeen tehdä, kun olemme lähteneet täältä?”

Hyvään tähtäävällä kuulumisen politiikalla tavoittelemme oikeutta ja tasa-arvoa kaikille ja toivomme, ettei ketään suljeta ulos. Olkaamme äänekkäitä ja kriittisiä.

Mutta Kirsi Heimonen kävelee hiljaa. Ei ole tarpeen pakottaa ketään ryhmän liikkeeseen, yhdenmukaisuutta ja samuutta korostavan ryhmän kuulumiseen. Kuisma Korhonen sanoi jotakuinkin: ”Kuulumisessa minua häiritsee tietty joukko-opillisuus.” Ei-kuulumistaan korostava Derrida sanoi työryhmässämme minun suuni lausumana: ”Älkää laskeko minua ryhmäänne kuuluvaksi, haluan säilyttää vapauteni, aina. Kyse ei ole vain singulariteetistäni ja toiseudestani, vaan myös asettumisesta suhteeseen singulaarisuuden ja toiseuden kanssa.”

Etiikka nousee kyvystä havaita toisen toiseus. Jos vain haluamme nähdä ja kuulla, näemme ja kuulemme aivan varmasti joka päivä ne, jotka on tahtomattaan asetettu marginaaliin ja jotka haluaisivat osallistua. Ulossulkeminen on usein arkipäiväistä jotakin valittua joukkojen jakaman, erottelevan ominaisuuden alleviivaamista, hiljaista huomiotta jättämistä, silmien ja korvien sulkemista.

Sinnikkäimpien symposiumlaisten muodostaman pienen ryhmän ilta päättyi yhteiseen huudahdukseen: ”Hyvä me! ’Me’ voi kääntyä yksittäistä yksilöä tai toista ’meistä’ syntynyttä ryhmää vastaan. Mutta ’me’ on onneksi joskus myös hyvä tila.