Jälkijunassa. Jatkoa – ja uusia kuulumisia – Puutarhurintalon keskusteluille

 

Ehdin vihdoin lukemaan Symposiumin jälkeen blogiin ilmestyneet kirjoitukset ja täältä uudesta vuodestakin käsin, tunnen halua jatkaa keskustelua. Herää halu liittyä siihen näin jälkijunassakin, liittyä siihen, mihin ei menneenä vuonna kiireiltään enää ehtinyt. Puutarhurintalon tapaamisen jälkeen olen käynnistänyt uusia hankkeita ja muuttanut työpisteeni Agorasta Seminaarinmäen vanhimpaan rakennukseen, Fennicumiin, jossa Suomen ensimmäinen  suomenkielinen opettajankoulutuslaitos aikanaan aloitti toimintansa. Tämän hiljaisen rakennuksen huminaa kuunnellessani, ruutuikkunan läpi mäntyjen peittämää rinnettä katsellessani huomaan, että Puutarhurintalon keskustelut elävät, jatkuvat minussa ja tunnen halua liittyä keskusteluun edelleen.

Mutta kuten moneen otteeseen joulukuussa totesimme, kuulumisessa ei ole kyse vain halusta. Kiireen kirous voi estää liittymisen keskusteluun, mutta yhtä lailla – ja huomattavasti rajumminkin – toisten tekemät määrittelyt rajaavat meitä. Rapakon takana presidentti Trump sulkee rajoja; paikat joissa olemme, elämme, joista tulemme, ja niiden muille mukanaan tarjoamat ajatusrakennelmat ja mielikuvat kulkevat edellämme. Paikat, joista tulemme, joista niin sanotusti olemme kotoisin, kulkevat edellämme. Ne antavat meille identiteettejä ulkopuolisten silmissä – ja kiinnittävät meitä maisemiin, joita usein alitajuisestikin kannamme mukanamme meille kuuluvina maisemina, maisemina joihin itse kuulumme, ja joiden vuoksi ehkä vierastamme sitä maisemaa, jossa elämme. Ja niinpä tuskin sattumaa on sekään, että ”me” Belonging-hankkeessa olemme kaikki itsekin junan – sellaisen vanhan ja upottavapenkkisen pikajunan – tuomia, emmekä itsestään selvästi kuulu Jyväskylään, asuinpaikkaamme, tunne sitä omaksemme, kodiksi.  – Niin kuin emme mitenkään itsestään selvästi kuulu yliopistoonkaan, joka toimintojaan ”tehostamalla” yhä tarkemmin valvoo rajojaan tarkentamalla vaikkapa käyttäjätunnusten käyttöaikoja ja sitomalla työtilojen käytön yhä tarkemmin niitä käyttävien ja tarvitsevien tutkijoiden saamiin rahoituksiin – samaan aikaan kun meidän halutaan tekevän yhä laajempaa yhteistyötä yhä hauraammalta rahoituspohjalta samaan aikaan kun sisäilmaongelmat ja digi-ideologiat pakottavat tutkijat luopumaan kirjoistaan ja muistiinpanoistaan, jotka sitovat heidät omaan tutkijan historiaansa, antaa ajattelulle historian ja juuret. Vanhoista rakennuksista luopumalla yliopisto kadottaa yhteytensä omaan historiaansa – ja niihin jalanjälkiin, jotka esimerkiksi täällä Fennicumissa viipyilevät kuluneiden puuportaiden maalipinnan alla, ja asettavat tutkijan ruumiillisenkin muistamisen jatkumoihin. Ei historia elä meissä vain sanoina.

**

Omassa ryhmässämme pohdimme paikkasuhdetta – ruumiillisen ja affektiivisen, tunteisiin ja ruumiintiloihin pureutuvia kokemuksia ja niiden suhdetta paikan representaatioihin ja diskursseihin, joissa tiloja ja paikkoja tuotetaan. Pyöreän pöydän ääressä kuulimme ja kuuntelimme gallerioiden kynnyksiä – ja kynnysten ylittämistä (Juho Jäppinen), suomenruotsalaisuuden glokaaleja paikantumisia nykykirjallisuudessa (Kaisa Kurikka), lahtelaisuuden rakentumista blogissa ja suomalaisuuden syntymistä villasukkakilpailussa (Anna Kouhia). Kirsin (Heimonen) työkokemus ja dementiakodissa syntyneet kaltaisuuden kokemukset asukkaiden ja tanssijan välillä, taiteen vastustus ja hallitsemattomuus, häiriö työntekijöiden työssä, ja taiteen ja paikan kuvaamisen ja paikkasuhteen rakentamisen mahdollisuudet tutkimusmenetelminä Antin (Vallius) ja minun tutkimuksissani saivat kukin ajan ja tilan tulla  – ainakin osittain – puhutuiksi.

Kiinnitin huomioni siihen, että pyöreän pöydän ääressä puheenvuorot olivat pitkiä. Pohtivia. Ja pohdintoja kuultiin ja kuunneltiin. Symposiumin tarjoamassa tilassa keskustelut rakentuivat ääneen ajatellen, hajatellenkin. Ja kun ajatus ei ole valmis, se jättää raon uudelle. Säröt jättävät oven auki.

Keskeneräisyydellä on oma estetiikkansa. Sillä on myös oma etiikka ja politiikkansa, ja haluankin jatkaa Ollin (Löytty) vakavaa leikkiä kuulumisen merkityksistä.

Kuulumisella on normatiivisten ulottuvuuksiensa lisäksi oma moraalinen merkityksensä. Tällöin on kyse vastuusta. Ei siis vain, mitä minun kuuluu tehdä vaan mitkä asiat kuuluvat minulle? Mihin on puututtava, mihin, vaikkapa tutkijana otettava kantaa. Kysymys liittyy siihen, mitä teemme, niin kuin Tuijan kysymys kuului, akateemisten tapaamisten ulkopuolelle ja aiheisiin joihin tartumme, mutta myös tieteenalojen välisiin rajanvetoihin.

Kuuluminen kytkeytyy myös tieteenalaisuuteen. Kenelle  – tai mille tieteenalalle  – vaikkapa sairaus kuuluu? Mitä tekemistä vaikkapa kaltaisellani kielen ja kulttuurin tutkijalla on psyko- ja lääketieteiden hallinnoimilla tieteen kentillä? Ja toisinpäin: mitä tapahtuu sellaiselle lääketieteelle, joka kadottaa kosketuksensa sairauksien kulttuurisiin merkityksiin, kokemuksiin ja sosiaalisiin ulottuvuuksiin? Tapoihin, jolla sairaudet, vammat ja niiden aiheuttama kärsimys vaikuttavat siihen, miten pystymme paikoissa liikkumaan, miten koemme tilan, tunnemme sen meille tarjoamat rajat – ja miten, toisaalta, suhtaudumme niihin paikkoihin, joihin sairaus assosioituu? Miten käsitämme ja käsitteellistämme ne verkostot, joihin sairaudet meidät kytkevät – ovet – konkreettiset, fyysiset ja sosiaaliset – joita sairaudet sulkevat ja avaavat?

Omassa tutkimuksessani puhun psyykkisestä kärsimyksestä, jotta mielenterveysongelmat lääketieteen ja sosiaali- ja terveyspalveluiden lisäksi liittyisivät – liittäisivät terveen ja sairaan mielen tilat – myös paikan pohdintaan, ja olemassaolon, maailmassa olemisen ja eksistenssin diskursiivisten ehtojen lisäksi kuulumisen ja kiinnittymisen materiaalisuuteen, tunteisiin ja affekteihin myös kerronnan, kokemuksen näkyväksi tekemisen tasolla. Näin tapahtuu teatterissa. Näin tapahtuu myös neulonnassa, taidetilojen ja -teosten tuomisessa/luomisessa kaupunkiin, tanssissa ja kuvaamisessa. Valokuvakirjoissa, printeissä.

Tutkijan vastuuseen kuuluu myös sen pohtiminen, kenelle tieto kuuluu? Kuka omistaa tiedon? Kysymykseen kenelle tieto kuuluu, kuuluu myös se, kuka, ketkä tiedon käyttäjiksi ajatellaan? Ketä luetaan mahdolliseen yleisöön kuuluviksi? Kirjoitanko toisista toisille, eri vai samoille toisille, itseni kaltaisiksi ajattelemilleni? Tiedolla on objekti, subjekti. Kirjoitetulla, esitetyllä tiedolla aina myös datiivi – se sijamuoto, joka lauseen tasolla vastaa kysymykseen mille, kenelle jotakin tehdään. Yhteisessä keskustelussa se liittyi kysymykseen siitä, kirjoitanko kuolleista, kuolleille, eläville kuolleista? Sairastuneista sairastuneille, toipilaille, tai mahdollisesti joskus sairastuville, jotka eivät tuota mahdollisuutta, oman elämän haurautta, (vielä) uskalla ajatellakaan. Taidepohjaiset menetelmät tutkimisen ja tutkimustulosten jakamisen tapoina voivat tehdä tutkimuksesta saavutettavampaa, tuoda lähelle. Ne voivat myös vieraannuttaa. Taide ei itsestään selvästi demokratisoi. Kynnys väliaikaiseen kaupunkigalleriaan voi olla korkea, vaatia useita ohikävelyitä, etäisen kohtaamisen toistoa.

Kysymys kynnyksistä palauttaa meidät kuulumisen materiaaliseen, konkreettisiin omistussuhteisiin viittaavaan merkitykseen. Kenelle maa kuuluu on paitsi diskursiivinen myös taloudellisjuridinen kysymys? Kenelle jokin tila kuuluu? Kuka sen omistaa? Kuka omistaa paikat, jossa tietoa tuotetaan? Palveleeko omistus paikan tai paikassa toteutettavan toiminnan tehtävää? Insinööriajattelussa paikka on paikka jossa tehdään ja tuotetaan. Humanistisessa ajattelussa paikalla ja tehtävällä on historia, juuret, jatkumo.

Paikan omistamisen ja siellä toteutettava tehtävä ja sitä asuttavat tai siinä työtään tekevät ihmiset yhä useammin ovat eri tahoja, joiden intressit harovat eri suuntiin, menevät ristiinkin. Kenelle paikan – olipa kyse sitten vuokratiloista tai etnisten tai kansallisten ryhmien – määrittely silloin kuuluu? Kuka ja miten piirtää rajat? Tässä Minna Rainion ja Hanna Koikkalaisen valokuvateokset antoivat ajateltavaa, pysäyttivät kuvien kautta ajattelemaan liikettä rajoilla, rajankäyntiä. Nyt presidentti Trump pystyttää muuria. Halla-Aho ehdottaa sanktioita niille, jotka pelastavat Euroopan rajoille hukkuvia merestä. Ehdottomilla rajoilla ja ehdottomilla totuuksilla varustettuina meistä tulee kovia, sydämettömiä ja typeriä. Keskustelu, jaettu ruoka, juoma ja keskeneräisyys luovat tilan, johon on lupa liittyä myös hajatellen, hapuillen. Puutarhurin talossa elää henki, joka mahdollistaa sellaisen, hetkellisesti turvallisen kohtaamisen, jonka kentälläkin ajattelen olevan uuden luomisen ehto. Samaan aikaan aina joku, jokin rajautuu ulkopuolelle, kulkee ohi. Ja niin kuin rajoilla aina, on tärkeää pohtia sitäkin, miten millaisena tuo ohikulkeminen kuuluu ”meille.”

Kiitollisuus mukanaolosta syntyy osaltaan myös kuulumisen hauraudesta ja sen tiedostamisesta, että niin yliopiston myöntämistä kulkuluvista ja tilapolitiikasta kuin ulkoisten rahoittajien päätöksistä riippuu, aukeavatko Puutarhurin talon ovet ensi kerralla edes symposiumin järjestäjille.