Keskustelua luonnosta ja kulttuurista – Arts of Belonging/Crossing Borders -hankkeet Kulttuuriympäristön neuvottelupäivillä

Valokuvaaja Heikki Willamo esittelemässä Myyttinen matka -sarjansa kuvia.

Vuotuiset, Museoviraston yhdessä maakuntamuseoiden ja muiden toimijoiden kanssa järjestämät Kulttuuriympäristön neuvottelupäivät vietettiin 9.-10.10. Kotkassa, Merikeskus Vellamossa. Arts of Belonging ja Crossing Borders -hankkeita edustava allekirjoittanut osallistui päiville tällä kertaa ainoastaan kuuntelijana.

Neuvottelupäivät on suunnattu ensisijaisesti Museovirastossa, maakuntamuseoissa, valtakunnallisissa erikoismuseoissa ja muissa ammatillisissa museoissa sekä Metsähallituksessa, Liikennevirastossa ja valtion aluehallinnossa kulttuuriperintöä tai -ympäristöä koskevaa työtä tekeville. Näiden lisäksi mukana on myös eri alojen tutkijoita sekä muita aihepiiristä kiinnostuneita yhteistyötahoja. Neuvottelupäivien tavoitteena on edistää kulttuuriympäristöalan ammattilaisten verkostoitumista ja yhteistä keskustelua, joka on kulloisellakin kerralla kiedottu jonkin tietyn teeman ympärille. Tämän vuoden teemana oli luonto ja kulttuuri.

Kulttuuriympäristöstä, maisemasta, tilasta ja paikasta kiinnostuneena tutkijana koen erittäin tärkeäksi osallistua tämän kaltaisiin tapahtumiin, joissa pääsee kosketuksiin yhteiskunnassa tehtävään konkreettiseen ympäristöä käsittelevään työhön. On hyvä verkostoitua, kuulla, keskustella ja oppia hahmottamaan esimerkiksi sitä, miten omaa paikkaan kiinnittymiseen ja kuulumiseen asemoituvaa tutkimustyötä tuloksineen on mahdollista hyödyntää kulttuuriympäristötyössä ja tuoda osaksi päätöksentekoa ja ihmisten arkea. Piipahdukset teorioista käytännöntyötä tekevien pariin ovat hyödyllisiä ja perspektiiviä laajentavia kokemuksia.

Monitulkintainen kulttuuriympäristö

Tutkimusta on hankalaa, jos ei aivan mahdotonta tehdä ilman selkeitä käsitteitä ja niiden tarkkoja määritelmiä, jotka toisinaan tekevät tekstien sisällöistä varsin monimutkaisia. Tätä vasten on hyvä muistaa, että jo kulttuuriympäristö on käytännön työssä liian abstrakti käsite. Neuvottelupäivien alustajien joukossa oli ihmisiä yliopistotutkijoista museoväkeen, erilaisista järjestöistä ja yhteisöistä kansainvälisiin yrityksiin sekä kaupunkien, Metsähallituksen ja Suomen ympäristökeskuksen virkamiehistä taiteilijoihin, ja jokaisella heistä oli hieman erilainen näkemys kulttuuriympäristöstä. Tämä ei ole sinänsä ihme, sillä kulttuuriympäristö on monitahoinen kokonaisuus, jota kukin tarkastelija tarkastelee omasta positiostaan, kiinnittäen siihen omasta näkökulmastaan keskeisiä arvoja ja merkityksiä. Toki nämä arvot ja merkitykset leikkaavat useiden eri tahojen välillä, mutta käsitys kulttuuriympäristöstä on silti laaja ja monitulkintainen.

Neuvottelupäivien ensimmäisessä alustuksessa Ympäristöestetiikan emeritusprofessori Yrjö Sepänmaa ohjasi ajatuksia maisemasuhteen esteettisiin ulottuvuuksiin. Puheenvuorossaan Sepänmaa lähti liikkeelle ihmisen luomista arvostuksista järjestää luonto rumaksi tai kauniiksi ja tavoista inhimillistää luontoa sekä maisemaa. Maiseman katsoja kohtaa maiseman kasvot, jotka katsovat takaisin. Luonto reagoi ihmisen lailla siihen kohdistuvaan toimintaan, joka voidaan tulkita niin maiseman kasvojen ehostuksena ja kuin haavojen viiltämisenä ja arpien synnyttämisenä. Mutta mitkä toimet aiheuttavat mitäkin vaikutuksia ja kenelle, vaihtelee eri tieteenalojen ja toimijoiden arvostusten ja näkökulmien mukaan. Biologi, taidehistorioitsija ja ekonomi voivat painottaa keskenään hyvinkin erilaisia maisema-arvoja, vaikka heidän kaikkien tuottama tutkimustieto osallistuu luonnon ja maiseman ohjailuun. Näin ollen Sepänmaa peräänkuuluttaa viiden e:n, eli esteettisten, ekologisten, emotionaalisten, eettisten ja ekonomisten arvojen yhteensovittamista yhteishyvän saavuttamiseksi.

Monenlaiset arvot risteävät esimerkiksi metsissä, joiden merkityksen kasvu kulttuuriympäristönä näkyi vahvasti neuvottelupäivien ohjelmassa. Alustuksissa Suomen metsämuseo Luston edustaja Reetta Karhunkorva puhui metsäkulttuurin ja metsäsuhteen merkityksellisyydestä ja Metsähallituksen Antti Otsamo Metsien monikäytöstä. Näiden lisäksi metsää käsiteltiin joko suoraan tai sivuten monissa muissakin esitelmissä.

Omassa alustuksessaan Karhunkorva nosti hyvin esiin suomalaiseen metsähistoriaan ja -kulttuuriin kytkeytyvän moninaisuuden ja ristiriitaisuudenkin, jotka kumpuavat etenkin erilaisista elinkeinoihin ja maailmankuvaan liittyvistä tekijöistä. Nämä taas ovat ohjanneet ihmisten henkilökohtaisia metsäsuhteita mm. utilitaristisista humanistisiin ja mystisistä primitivistisiin ja biosentrisiin näkökulmiin. Metsähallituksen puheenvuorossa puolestaan metsien käytössä vilahtelivat kaikki Sepänmaan mainitsemat viisi e:tä, mutta niiden välisestä tasapainosta oli hankalampi vakuuttua. Otsamon puheessa ekonominen ulottuvuus näytti ainakin nousevan tärkeimmäksi ja esteettinen sille alisteiseksi. Tämä havainnollistui mm. siinä, miten Metsähallituksen suorittama metsien raivaus, maisemien avaaminen ja niiden niin sanottu tekeminen nähtiin toteutettavan ikään kuin kaikkien hyväksymien, yksien ja ainoiden esteettisten arvojen pohjalta. Ongelmaksi tässä ekonomisten tarpeiden mukaan sovitetussa esteettisen vaalimisessa muodostuu metsäympäristöön liittyvien esteettisten näkökulmien moninaisuus ja niiden suhteet erilaisiin ekologisiin, emotionaalisiin ja eettisiin tekijöihin. Mainituksi tulivat myös viime aikaiset Metsähallituksen ja Greenpeacen väliset tukkanuottajaiset, joita Otsamo kuvasi tutkitun järkitiedon ja tunnevyöryn väliseksi kahnaukseksi. Asettumatta tässä yhteydessä leiriin taikka toiseen, odotan kuitenkin mielenkiinnolla Jyväskylän yliopistossa työskentelevän luonnonsuojelubiologi ja metsäekologi Panu Halmeen tutkimusryhmän piakkoin tehtävää arviointiretkeä ja sen tuloksia kiistan alla olevista Oulujärven Kaarresalon ja Kuostonsaaren metsistä.

Kulttuuriympäristöön sisältyvät moninaiset näkökulmat havainnollistuivat myös esimerkiksi kansainvälisen suunnittelu- ja konsulttialan yritys Rambollin edustajan Eevaliisa Härön puheenvuorosta, joka käsitteli suuriin tiehankkeisiin liittyviä ympäristökysymyksiä. Esityksessä maita ja mantuja halkovaa tietä ei näet tarkasteltu kulttuuriympäristöön istutettuna elementtinä, vaan auton ikkunan läpi nähtynä maisemien sarjana. Kulttuuriympäristössä asuva ja siinä eri tavoin liikkuva tarkastelee ympäristöään moninaisemmin ja muodostaa siihen luonnollisesti autoilijaa syvemmän suhteen. Kuten Dave Lindholm on tilanteen sanallistanut: ”Kävellen ympäristö tarkentuu, autoillen se liukuu”.

Kummatkin näkökulmat ovat kuitenkin täysin valideja kulttuuriympäristön kokemisen muotoja, joskaan eivät keskenään ristiriidattomia. Tie on ympäristöön tuleva uusi ja näkyvä elementti, joka tuo keskusteluun erilaisia arvoja ja merkityksiä. Tämänkaltaisiin tapauksiin, kuten myös edellä esitettyihin metsäsuhteisiin liittyvissä kulttuuriympäristökysymyksissä ei voida välttyä ajattelemasta talouden ja kulttuurin välisiä suhteita. Ympäristön kulttuuriset arvot tunnustetaan laajasti, ja etenkin juhlapuheiden tasolla, mutta itseisarvon saavuttamisessa se häviää helposti taloudelle niin voimassa kuin nopeudessakin. Suuren tiehankkeen kohdalla toki otetaan hyvien menettelytapojen ja toisinaan säännösten sekä lakienkin puitteissa huomioon kuhunkin ympäristöön kytkeytyvät kulttuuriset arvot, mutta harvemmin se on tie, joka väistyy kulttuuriarvojen tieltä. Ylipäänsä kulttuurin ja talouden painissa ensin mainittu joutuu tiukkaan siltaan, josta päästäkseen sen tulee laatia nopeasti perusteellisia ja painavia perusteita. Näistä usein puuttuvan nopean ja suuren taloudellisen hyödyn lisäksi ongelmalliseksi taistossa muodostuu monisäikeisten kohteiden, asioiden, ilmiöiden ja arvojen hidas kartoittaminen sekä neuvotteluissa käytetyn yhteisen kielen puuttuminen.

Haasteita siis riittää, jotta kulttuuriympäristökysymyksissä löydettäisiin tasapaino Sepänmaan mainitsemien viiden e:n sisältämien arvojen välillä. Juuri tämänkaltaisen tasapainon etsimiseen kulttuuriympäristön neuvottelupäivät ovat mitä mainioin kanava, joskin suotavaa olisi, että tapahtuman puhujistoon saataisiin vielä selkeämmin kunkin eri e:n edustajia. Arvojen yhteen sovittamiseen ja yhteisen kielen löytämiseen tarvitaan erilaisten näkemysten välistä vuoropuhelua, kompromissien tekoa ja myös kulttuuriympäristötiedon levittämistä ja ympäristökasvatusta, jotka nousivatkin esiin useissa eri puheenvuoroissa.

Kulttuuriympäristöt ja kuuluminen

Neuvottelupäivien teema ”luonto ja kulttuuri” on kiinnostava myös paikkaan kiinnittymistä ja kuulumista käsittelevän tutkimuksen näkökulmasta. Kuulumisen ja kiinnittymisen kysymykset nousevat esiin pohdittaessa esimerkiksi ihmisten ympäristösuhteen perustaa, ja sitä, mitä ympäristössä pidetään merkityksellisenä ja miksi.

Neuvottelupäivillä käydyssä keskustelussa puhuttiin paljon henkilökohtaisen kokemuksen merkityksellisyydestä ja tämänkaltaisten merkitysten kartoituksista. Toisaalta taas esiin nousivat erilaiset viranomaistaholla muodostetut rakenteet, arvot ja merkitykset, jotka omalta osaltaan luovat, vahvistavat ja ylläpitävät tiettyjä diskursiivisia kuulumisen politiikkoja ja jotka taas voivat tihkua henkilökohtaiseen kokemukseen.

Henkilökohtaiset ja diskursiiviset tasot limittyivät erityisesti metsäkeskustelussa, jossa painotettiin sekä lapsuudesta asti juontuvaa ja rakentuvaa yksilöllistä luontosuhdetta että yleistä ikään kuin kaikkien suomalaisten jakamaa yhteistä käsitystä metsistä kansallisen identiteetin perustana. Suomen Latu ry:n edustaja Eki Karlsson esimerkiksi puhui metsistä ja luonnosta terveystehtaana, jonka hyödyntäminen perustuu jokamiehenoikeuksiin niiden antaessa Suomessa jokaiselle ikään, sukupuoleen, kansallisuuteen, varallisuuteen tai maanomistajuuteen katsomatta mahdollisuuden liikkua ja oleskella luonnossa. Puheenvuorossaan Karlsson esitti jokamiehenoikeuksien turvaamista nostamalla ne Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle ja selkeämmäksi osaksi suomalaista identiteettiä. Luonnon tärkeys perusteltiin monissa muissakin esityksissä ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin lähteenä. Riikka Paloniemi Suomen ympäristökeskuksesta toi esiin mm. sen, miten luonnossa liikkuminen lisää altistumista immuunipuolustuksen kannalta tärkeille mikrobeille ja tukee tätä kautta ihmisten terveyttä. Helsingin yliopistossa ääniympäristöjä tutkiva Outi Ampuja taas kertoi hiljaisuuden tärkeydestä ihmisille ja heidän terveydelleen, sen vähentäessä stressiä ja edistäessä kuormittavista asioista palautumista. Tällaisiksi hiljaisuuden paikoiksi Ampujan tutkimuksissa nimettiin erityisesti metsät ja metsissä tapahtuva toiminta, kuten marjastus ja sienestys.

Mutta onko metsä ja luonto demokraattisine jokamiehenoikeuksineen ja hiljaisuuksineen sittenkään kaikille suomalaisille tai Suomessa asuville itsestään selviä identiteetin lähteitä tai ylipäänsä tärkeitä? Tai voisiko melun ja hiljaisuuden ohella pohtia myös valoa ja pimeyttä? Näihin kysymyksiin tulee tarttua tänä päivänä entistä tehokkaammin yhteiskunnan muuttuessa ja monipuolistuessa esimerkiksi eri syistä tapahtuvan maahanmuuton seurauksena. Vaikka toimivan metsä- ja ympäristösuhteen luominen voikin toimia avaimena suomalaisuuteen niin kulttuurisesti kuin sosiaalisestikin, saattaa metsien ja luonnon saavuttaminen sekä niistä saatavien terveyshyötyjen nauttiminen olla ihmisille myös vaikeaa ja monen mutkan takana. Tämänkaltaisten mahdollisten esteiden ja rajojen tunnistamiseen pyritään kiinnittämään huomiota erityisesti kuulumista käsittelevissä tutkimuksissa, ja näihin tulisi paneutua kulttuuriympäristötutkimuksessakin entistä tarkemmin.

Monet neuvottelupäivien alustuksista toimivat myös ajatusten herättelijöinä omien tutkimusintressieni suhteen. Esimerkiksi Yrjö Sepänmaan esittämät kirjailija Jyrki Vainosen paikkojen kokemiseen kytketyt sijamuodot saivat pohtimaan kuulumista ja kiinnittymistä laajemminkin. Vainonen erittelee esseessään Askelia kotiseudulla (2014) inessiiviin rinnastuvan sisäolennon ja adessiiviin rinnastuvan ulko-olennon, jolloin katkoksen jälkeen lapsuuden paikoissa kävely muuttui paikoilla kävelyksi. Tähän ajatukseen on helppo samastua tarkastellessani omia paikkasuhteitani ja niihin kytkeytyviä muistoja ja tunteita. Samalla se avaa väyliä pohtia ja yrittää ymmärtää paikoista lähtijöiden, niihin jäävien ja niihin palaavien tuntemuksia. Pysyykö syntymäpaikalleen jäävän suhde jatkuvasti inessiivissä, vai muuttuuko sekin ajan ja paikassa tapahtuvan muutoksen seurauksena vääjäämättä adessiiviksi? Onko pysyviä sisäolennolle ominaisia paikkasuhteita olemassakaan muualla kuin muistojemme syövereissä?

Ajatuksia kuulumisesta herättivät niin ikään neuvottelupäivien taidetta käsitelleet alustukset. Retkipaikka-yhteisön edustajan Tuija Wetterstrandin esittelemä kalliomaalausten bongaus ja niiden esiintymispaikkojen tarkastelu sekä maalausten sisällöllisten merkitysten pohtiminen yhdessä valokuvaaja Heikki Willamon kalliomaalauksista ammentaneiden valokuvien kanssa, synnyttivät ajatuksia tiettyyn kulttuuriseen jatkumoon kuulumisesta. Vaikkei tieteelliset tutkimukset pysty kertomaan mitään varmaa kalliomaalausten merkityksistä tai tekijöiden intentioista, on niiden tarkastelu, olemusten ja merkitysten pohdiskelu sekä ympäristössä konkreettisesti havaittava historiallinen perspektiivi tärkeää ihmisten kulttuurisen kuulumisen tunteen näkökulmasta.

Kalliomaalaukset sekä taiteilijaryhmä IC98:n tilataideteos, Khronoksen talo, jota neuvottelupäivillä esitteli ryhmän toinen puolisko Visa Suonpää, veivät ajatuksia siihen, mitä kulttuuriympäristöissä ylipäänsä suojellaan? Khronoksen talo on Pöytyällä Varsinaissuomessa maaseutumaisemassa ympäristössä sijaitseva taideteos, joka koostuu vanhasta jo lähes purkukunnossa olevasta talosta pihapiireineen. IC98:n taiteilijat hankkivat rakennuksen tontteineen, ympäröivät sen teräksisellä portittomalla verkkoaidalla, ja sinetöivät sen ihmiskäden toimilta 1000 vuodeksi. Ryhmän lähestymistapa teoksiinsa on tutkimuksellinen, ja se on kiinnostunut erityisesti ajan kulusta ja historiallisesta läsnäolosta.

Khronoksen talossa lähdettiin liikkeelle rakennuksista tavallisimmasta, mutta taidekontekstin myötä se muuttui erityiseksi. Khronoksen talossa ihmisen aika oli ohi, ja siellä asui nyt aika. Teoksen utooppisena tausta-ajatuksena on synnyttää keskustelua ja uusia näkökulmia, jotka korostuvat etenkin projektiin kytkeytyvän viranomaistyön kautta. Parhaillaan ELY-keskuksen selvityksen alla oleva teos haastaa pohtimaan mm. sitä, voidaanko luoda tilaa, johon ihmisellä ei ole oikeutusta? Tämä vaatii paljon sopimista ja neuvotteluja, joita tullaan käymään uudelleen ja uudelleen mikäli projekti tulee säilymään taiteilijaryhmän kaavailemat 1000 vuotta. Samalla teos ohjaa puntaroimaan sitä, miksi kulttuuriympäristötyössä suojellaan mitäkin ja miltä? Suojellaanko sitä ajalta vai ihmiseltä? Kiinnostavaa on myös se, miten kaikki kulttuuriympäristöissä tapahtuva suojelu ja suojelematta jättäminen vaikuttavat ihmisten kiinnittymiseen ja kuulumiseen, niin diskursiivisella hallinnon ja politiikan kuin henkilökohtaisellakin tasolla.