Hankkeemme päätöskonferenssi: Menneisyyspolitiikat – Uses of the Past

Arts of Belonging -hankkeen päätöskonferenssi Menneisyyspolitiikat – Uses of the Past järjestettiin Jyväskylän yliopistossa 8.–10. marraskuuta 2017. Konferenssin järjestäjinä oli kaksi muutakin hanketta, ERC:n rahoittama Euroherit ja Koneen Säätiön rahoittama Intersecting Mobilities. Yhteistyö oli voimaa: meillä oli käytössämme 11 tutkijan asiantuntemus sekä kotimaiset ja kansainväliset verkostot. Alkuperäisenä ajatuksenamme oli pitää parinkymmenen hengen intiimi symposium, mutta esitelmäkutsuun vastasi yli 60 tutkijaa, ja lopputuloksena oli se, että marraskuunharmaaseen Jyväskylään kokoontui reilut 70 henkeä, joista yli puolet oli kansainvälisiä vieraita. Konferenssin teema menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden risteyskohdista oli selvästi ajankohtainen ja kiinnostava.

Konferenssin ensimmäinen keynote-puhuja oli historiantutkija Ulf Zander, jonka esitelmän pääotsikko ”Outsider, Bystander, Insider” kuvasi Ruotsin tapaa jäsentää asemaansa toisessa maailmansodassa ja ylipäätään Euroopassa. Sodan aikana puolueettomuudesta tuli Ruotsissa vallitseva mielentila. Sodan jälkeen Ruotsiin tuli paljon juutalaisia selviytyjiä, mutta holokausti oli pitkälti vaiennettua historiaa. 1990-luvulla vallalle nousi ”never again” -ajattelu ja moraalinen velvoite muistaa sodan julmuudet. Zanderin mukaan nykypäivän koulutuspolitiikka perustuu ajatukselle siitä, että kun opiskelijat viedään tutustumaan Auschwitziin, heistä tulee antirasisteja. Näin ei tietenkään automaattisesti tapahdu: menneisyyden käsittelyssä tärkeää on menneisyyden kontekstualisointi ja relevantit rinnastukset nykypäivän todellisuuteen.

Toinen pääpuhuja, Leena Kurvet-Käosaar, puhui baltialaisten naisten omaelämäkerroista (life writing), joissa muistellaan neuvostoajan karkotuksia 1940-luvulla. Naisten muistoissa korostuu päivittäinen selviytymistaistelu Siperian ääriolosuhteissa, jatkuva nälkä ja paleleminen. Yksi kirjoittajista oli menettänyt sylilapsensa matkan aikana, ja vanhemmat lapset kuolivat leirillä. Sitaatit naisten kirjoituksista olivat pysäyttäviä: ”There was nothing to eat. Children never asked for food.” Kurvet-Käosaar toi kuitenkin esiin sen, että traumanarratiiveissä on yksilöllistä vaihtelua – kertomuksissa käytetään jopa ironiaa. Neuvostoajalla muistamista pidettiin rikollisena, mutta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen identiteetin muodostumiselle muistot karkotuksista ovat olleet tärkeitä. Omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa naisten ääni pääsee kuuluviin ja osaksi historiankirjoitusta.

Konferenssin annista osallistujien näkökulmista saamme ilolla julkaista omia, erillisiä tekstejä.