Menneisyydestä, tieteestä ja hallinnosta

Osallistuin Menneisyyspolitiikat-konferenssiin kulttuuriympäristöstä vastaavana virkamiehenä, ja saatoin olla lajini ainoa.  Seurasin työpajoja “Memory Works in the Present”, “Political Uses of the Past” ja “Narratives of the Finnish Nation”. Ne yhdistyivät minulle johdonmukaiseksi, monia näkökulmia ja jatkokysymyksiä tarjonneeksi kokonaisuudeksi. Punaisena lankana oli historian valjastaminen tässä ajassa olevien intressien ja tarpeiden ajamiseen.

Tämä sai pohtimaan oman työni eli hallinnon pyrkimystä (näennäiseen?) epäpoliittisuuteen. Hyvän hallinnon periaatteitahan ovat mm. tasapuolisuus ja puolueettomuus. En ole toden teolla joutunut keskelle kilpailevia tai esimerkiksi ksenofobisia menneisyystulkintoja. Onko niin, että hallinnon rakenteet ovat vain onnistuneet häivyttämään ne todellisuudestani? Tilanne on ehkä muuttumassa. Tätä indikoivat saamelaisten kulttuuriperintöön liittyvät kysymykset, maahanmuuton ja pakolaisuuden synnyttämä keskustelu sekä ajankohtainen ”vaikean” tai ”pimeän” perinnön tutkimus.

Työpajat muistuttivat siitä, kuinka kaltaiseni virkamiehenkin on välttämätöntä olla edes kohtuullisesti ajan tasalla alaansa sivuavasta sekä sen ajattelua ja käytäntöjä haastavasta tutkimuksesta. Hallinnon ja tutkimuksen yhteydet ovat ylipäänsä liian vähäiset. Hallinto ei aseta tarpeeksi kysymyksiä tutkimukselle, tutkimus ei riittävästi haasta hallintoa, kummatkin operoivat omilla foorumeillaan.

Ymmärrän itse kulttuuriperinnön yhdeksi yhteiskuntien infrastruktuureista. Menneisyyspolitiikoissa on tämänkin konferenssin perusteella kyse siitä, mitä osia tuosta infrasta pidetään kunnossa, kuka sitä tekee ja miksi ja mihin sitä käytetään. Kuulemani perusteella kulttuuriperintö näyttäisi olevan altis myös klassiselle siltarumpupolitiikalle.

Erityisen inspiroivaa oli törmätä identiteettien rakentamisen ja menneisyyskäsitysten valtavaan monimuotoisuuteen. Perintömme poliittisuutta ja käyttöä tarkasteltiin erityisesti yhteisöjen ja poliittisten toimijoiden näkökulmista. Vaikka tiesinkin esimerkiksi Viron muinaismuistoyhdistyksen aktiivisuudesta maansa murrosvaiheessa, Pertti Grönholmin esitelmässään käsittelemä toiminnan poliittisuus oli häkellyttävää verrattuna suomalaisiin kokemuksiini. Omat havaintoni virolaiskollegoiden (hallinnon) työstä kertovat, ettei nykyinen arki ole silti sen helpompaa kuin meilläkään. Poliittisuus tarkoittaa nykyään heilläkin kysymyksiä lainsäädännöstä, taloudesta, valtion puuttumisesta – jos venäläisväestön kysymykset tässä sivuutetaan.

Andrei Linchenko käsitteli esitelmässään sitä, minkälaisia merkityksiä Venäjällä on annettu lokakuun vallankumoukselle. Ne havainnollistavat, kuinka menneisyyden tulkinnat ovat mitä merkillisimpiä, mutta konteksteihinsa asetettuina ymmärrettäviä, vaikka eivät olisikaan hyväksyttäviä. Esitys antoi eväitä ymmärtää myös kuumana käyvää keskustelua hybridivaikuttamisesta. Pelottaviakin yhtäläisyyksiä löytyi keskiajan ristiritarien ja Waffen-SS:n sotilaiden muistoista ja kuvastoista, joista Stefan Schröder ja Steffen Werther puhuivat esitelmissään. Jälkimmäinen aihe kosketti henkilökohtaisellakin tavalla, sillä edesmennyt setäni taisteli Waffen-SS:ssä. Tiesin asiasta jotain, mutta emme siitä koskaan toden teolla puhuneet.

Suomessa on juuri ratifioitu Euroopan neuvoston kulttuuriperinnön yhteiskunnallista merkitystä käsittelevä puiteyleissopimus. Konferenssi näyttäytyi minulle tämän sopimuksen hengessä. Esityksissä tarkasteltiin kulttuuriperintöyhteisöjä, jotka arvostavat valitsemiaan kulttuuriperinnön piirteitä ja välittävät niitä tuleville polville. Oikeus kulttuuriperintöihin sisältää vaatimuksen kunnioittaa muidenkin perintöjä. Tämä on yksi menneisyys- ja identiteettipolitiikan suurista kysymyksistä: Miten ylläpitää yhteiskunnallista ilmapiiriä, jossa oikeuksia kulttuuriperintöön toteutetaan positiivisesti ja avoimesti, ei muita poissulkevilla, epädemokraattisilla arvoilla?

Mikko Härö