Sopivan ja epäsopivan rajoilla – saako tieteellisessä konferenssissa tutkia tanssimalla?

Uses of the Past 9.11.2017

Esityksessämme lähestyimme suomalaisia mielisairaalamuistoja kinesteettisen empatian näkökulmasta. Performatiivinen teko sisälsi kysymyksen: voiko kinesteettinen empatia toimia menetelmänä tutkittaessa tilakokemuksiin sisältyvää ruumiillista tietoa. Menetelmämme oli kollaboratiivinen: Kirsi liikkui muistelmatekstien herättämiä kokemuksia Sarin lukiessa englanniksi käännettyjä tekstejä ääneen. Sari lukemat tekstit saivat Kirsin liikkeeseen. Esityksessä käytetyt tekstikatkelmat heijastettiin valkokankaalle mielisairaalaympäristöihin liittyvien valokuvien rinnalle. Kirsi eli tekstit liikkeissään ja yhdisti liikkeeseen puhetta: kertoi tarkemmin tilanteesta, toisti asioita, vertaili huonetta muistojen paikkaan. Tilanteessa kuuntelimme toistemme rytmejä, puheen ja liikkeen punoutumista yhteen. Tukeuduimme ruumiilliseen kuvittelukykyyn ja lähestyimme ei-kielellisiä kokemuksen tasoja. Oletamme, että liikkeessä, kuvissa ja tekstissä on kerrostumia, jotka yhdessä aktivoivat kinesteettistä empatiaa herättäen ruumiillisen kokemuksen (tieto + tunne) siitä, millaista on olla tietyssä paikassa, tiettynä hetkenä, tietyssä tilanteessa.

Kirsi lähestyi muistelmatekstejä tanssija-tutkijana ja Sari visuaalisen kulttuurin tutkijana. Kirsille teko oli tutkimusta taiteessa, Sarille tutkimusta taiteen avulla. Edellisessä tapauksessa liike on menetelmä ja osa tutkimuksen tulosta, jälkimmäisessä yksi näkökulma tutkimusaineistoon. Tanssi konferenssin esityksessä tai esityksenä sisältää harjoittelusta huolimatta sekä riskejä että mahdollisuuksia, jotka aktualisoituvat vasta esitystilanteessa. Miten performatiivinen teko ja kysymys menetelmällisyydestä otetaan vastaan? Joutuuko yleisö liikaa epämukavuusalueelle? Sekä esityksen yksityiskohtia että sen vastaanottoa on mahdotonta täysin ennakoida. Liike tuli konferenssiyleisölle yllätyksenä, sillä sitä ei suorasanaisesti mainittu esitysabstraktissa, mutta silti esitys tuntui herättävän pikemminkin ihmetystä ja hämmennystä kuin suoranaista pelkoa tai torjuntaa.

Kokeilu sai myös pohtimaan tiedon tuottamisen ja esittämisen tapoja. Esityksemme oli tutkimusta pikemminkin kuin valmiiden tulosten esittelyä. Tutkimuksen kohteena olivat sekä yleisön reaktiot että omat kokemuksemme. Erityisen kiinnostava oli havainnoida, kuinka kesken esitystä tilaan tulevat ihmiset reagoivat esimerkiksi nähdessään Kirsin tasapainottelevan ikkunalaudalla Seminaarimäen huoneessa. Hän altistui tanssimalla konferenssissa, jossa taiteellinen tutkimus on outo, ja samalla osallistujat altistuivat toisenlaiselle tutkimisen tavalle. Tilanne herkisti kokemaan, millaiselta tuntuu tulla kohdatuksi hulluna – tasapainottelemassa sopivan ja epäsopivan rajalla. Liike mahdollisti siirtymisen oman kokemusmaailman ulkopuolelle toimien tilana, jossa tutkia samuuksia ja eroja, tuttuutta ja vierautta. Tarjosimme yhden tulkinnan, yhden tavan sukeltaa elettyihin kokemuksiin, tilanteessa, jossa menetelmällisyys avasi myös meille uusia näkökulmia mielisairaalamuistojen tarkasteluun.

Kirjoittajat: Kirsi Heimonen ja Sari Kuuva

Kuvat: Saara Jäntti