Tilan hinta

Tampereen ja Jyväskylän yliopistojen yhteistyönä syntynyt Metodifestivaali järjestettiin historiansa neljättä kertaa 19.-20.8.2015. Vuorovedoin kahden vuoden välein molemmissa yliopistoissa järjestettävä tapahtuma keräsi nyt Tampereelle yhteensä yli 550 tieteellisistä menetelmistä kiinnostunutta tutkijaa. Tapahtuman tiiviin, mutta mielenkiintoisen ohjelman sessioissa risteiltiin kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen tutkimuksen erilaisista menetelmistä ja välineistä yleisempiin tieteellisen kirjoittamisen käytänteisiin ja tekstien julkaisemiseen. Plenum-luennoista vastasivat professorit Juho Saari (Itä-Suomen yliopisto), Sven Modell (University of Manchester, UK), ja Gillian Rose (The Open University, UK) sekä vanhempi tutkija Sanna Vehviläinen (Työterveyslaitos).

Metodifestivaali muistutti jälleen kerran siitä, miten tärkeitä tämänkaltaiset tapahtumat ovat tutkijoille. Käytännön tutkimustyötä kehittävien menetelmien, välineiden ja käytänteiden omaksumisen lisäksi Metodifestivaalin keskeisenä antina on myös tutustuminen eri tieteenaloille ominaisiin aineistoihin ja tutkimusten sisältöihin. Näiden peilaaminen vasten omia tutkimusintressejä synnyttää vääjäämättä ajatuksia, joissa voi toisinaan piillä juuri se kovasti kaivattu oivallus. Toisaalta taas tuttujen menetelmien käyttö itselle vähemmän tutuilla tieteenaloilla auttaa aina hahmottamaan omaa paikkaansa tieteenkentällä sekä arvioimaan niitä mahdollisia aukkoja, joiden täyttöön voisi tuoda oman panoksensa.

Allekirjoittanut tarkasteli Metodifestivaalin antia ennen kaikkea tilallisen kuulumisen tutkijana. Tästä näkökulmasta katsottuna alkoi useamman luennon ja esitelmän sisällöistä pilkottamaan punaisen langan pää, joka kietoutui sekä koko yhteiskunnassa että myös yliopistomaailmassa vallitseviin epäkohtiin, konkretisoituen lopulta tilan hintaan ja sen aiheuttamiin seurauksiin. Kyseisen ajatteluprosessin käynnisti professori Juho Saaren avausluento Leipäjonojen Suomi – Miten huono-osaisuutta käsitellään sosiaalipolitiikassa. Luennossa esiin nostetun tilastometodiikan käyttämisen sijasta huomioni kiinnittyi professori Saaren esittelemän aiheen sisältöihin, ja erityisesti siihen, miten hän esitti hyvinvointivaltiomme pohjasta vuotavana laivana. Yhdeksi vuodon suurimmaksi aiheuttajaksi Saari nimesi jatkuvan asumiskustannusten nousun, joka ei korreloi huono-osaisten saamien etuisuuksien nousun kanssa. Kun vuokra syö kaikki rahat, on leipäjonossa asiointi yhä useammalle välttämätön pakko. Tilan korkea hinta järkyttää yhteiskunnan tasapainoa ja rakentaa yhä syvempää kuilua hyvä- ja huono-osaisten välille. Tällä on eittämättä heijastusvaikutuksia myös ihmisten tilallisen kuulumisen tunteisiin.

Saaren luennon johdattelemana ajatus tilan hinnasta yhdistyi mielessäni hiljattain selailemaani Kulttuuriympäristöstrategiaan. Kyseessä on siis viime vuonna Valtioneuvoston periaatepäätöksen seurauksena syntynyt strategia, jossa kulttuuriympäristö on määritelty merkittäväksi voimavaraksi ja mahdollistajaksi ja sen hoito osaksi kestävää kehitystä. Kokonaisvaltaisen kulttuuriympäristöpolitiikan mahdollistajaksi strategiassa esitetään hyvää hallintoa, josta kuuluu vastuu koko valtionhallinnolle. Monimuotoinen, ajallisesti kerroksellinen ja toiminnan kautta elävä rakennettu kulttuuriympäristö on nähty viihtyisänä ihanteena, jonka kokonaisvaltainen toteutuminen tuntuu kuitenkin Suomessa törmäävän liian usein juuri tilan hinnasta kumpuaviin haasteisiin. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Jyväskylän yliopiston kampuksella sijaitseva Villa Rana. Tämä korvaamattoman arvokas osa kampuksen rakennettua ympäristöä seisoo parasta aikaa tyhjillään koska yliopistolla ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa tilasta vaadittua hintaa. Yksi Jyväskylän yliopiston tärkeimmistä valteista on juuri sen maailman mittakaavassakin ainutlaatuinen eri aikakausien arvorakennuksista koostuva kampusalue, jonka tiloissa niiden käyttäjät ovat voineet tuntea kuuluvansa osaksi pitkälle historiaan ulottuvaa tieteen tekemisen ketjua. Suurin uhka ketjun katkeamiselle, ja samalla koko Jyväkylän yliopiston kulttuuriselle merkittävyydelle, näyttää johtavan tilan hintaan. Ei ole kuin ajan kysymys milloin Alvar Aallon merkkiteokset kokevat Villa Ranan kohtalon.

Yliopistojen jokapäiväisessä työssä tilan korkea hinta näkyy erityisesti paineessa luoda avokonttoreita ja muita monitoimitiloja, joissa työskennellään kuin hotellin aulassa. Metodifestivaaleilla tutkija Virve Peteri sivusi tämänkaltaista tilojen käyttöä esitelmässään Monipaikkainen etnografia – esimerkkinä toimistotuoli. Seuraamalla yhden tietyn toimistotuolimallin syntyprosessia Peteri päätyi moneen suuntaan, ja selvittämään muun muassa tutkimusta, johon vedoten huonekaluvalmistaja perusteli monitoimitilojen olevan kehityksen huippua ja avain entistä tuottavampaan työskentelyyn. Kyseinen tutkimus paljastui lopulta TEKESin tilaamaksi ja sen tavoitteena oli tuoda esiin juuri tämänkaltainen tulos. Peterin mukaan monitoimitilojen hypettämisen taustalla on nimenomaan niiden halpuus suhteessa siihen, että jokainen tekisi töitään yksin omassa huoneessaan. Tästä mieleeni juontui Suomen Yliopistokiinteistöt Oy:n toimitusjohtajan Mauno Sieväsen parin vuoden takainen puheenvuoro

Kulttuurimaiseman hoidon neuvottelupäiviltä. Kertoessaan Jyväskylän yliopiston kampuksen korjaustilanteesta Sievänen viittasi avokonttoreiden ja monitoimitilojen olevan nykypäivää ja mahdollistavan kilpailun muiden korkeatasoisten yliopistojen kanssa. Tässä yhteydessä en voinut olla ajattelematta yliopistorankingin kärjessä porskuttavia vanhoja yliopistoja kuten Harvardia, Oxfordia ja Cambridgea. Mitenköhän tilaratkaisuja on mietitty näiden yliopistojen satoja vuosia vanhoissa rakennuksissa? Perustuuko näidenkin laitosten korkeatasoisuus avokonttoreihin ja monitoimitiloihin? Tuskinpa. Ettei vaan tilojen ”nykypäiväistämisessä” olisi kyse korjauskustannusten karsimisesta ja loppujen lopuksi tilan hinnasta, eikä korkeatasoisen opetuksen ja tutkimuksen takeesta.

Abstraktimmalla tasolla yliopistojen tutkijat törmäävät tilan hintaan julkaistessaan tutkimuksiaan. Sessiossa Julkaisufoorumi ja julkaisemisen uudet tuulet suunnittelija Janne Pölönen TSV:n Julkaisufoorumista ja tietojärjestelmäasiantuntija Jyrki Ilva Kansalliskirjastosta avasivat aihepiiriä hedelmällisesti omista näkökulmistaan. Tutkijan tuo sessio jätti hämmennyksen tilaan ja puheenjohtajana toimineen Risto Heiskalan puolileikillään esitetyin sanoin pohtimaan sitä, tarvitseeko tutkija henkilökohtaista manageria, jotta saisi tuotoksensa julki oikeanlaisella foorumilla. Tilan hinta tulee tässä yhtälössä näkyväksi esimerkiksi siinä, kun Suomen akatemia vaatii artikkeleilta avointa saatavuutta, mutta suurin osa Jufossa kovatasoisiksi rankatuista julkaisijoista pyytää open access -julkaisuista suuria summia. Näihin monen tuhannen euron maksuihin apurahatutkijoilla on harvoin varaa. Periaatteessa tilanne ohjaa tutkijoita julkaisemaan Julkaisufoorumin heikoimmassa ykköstasossa, joka ei kuitenkaan ole yliopistojen mieleen. Ykköstason julkaisut eivät kartuta yliopistojen rahavaroja kakkos- ja kolmostasojen tavoin, jolloin abstraktilla tasolla ilmenevä julkaisutilan hinta heijastuu suoraan laitosten taloudellisiin vaikeuksiin ja tätä kautta konkreettisissa tiloissa tehtyyn tutkimus- ja opetustyöhön.

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *