Menneisyydestä, tieteestä ja hallinnosta

Osallistuin Menneisyyspolitiikat-konferenssiin kulttuuriympäristöstä vastaavana virkamiehenä, ja saatoin olla lajini ainoa.  Seurasin työpajoja “Memory Works in the Present”, “Political Uses of the Past” ja “Narratives of the Finnish Nation”. Ne yhdistyivät minulle johdonmukaiseksi, monia näkökulmia ja jatkokysymyksiä tarjonneeksi kokonaisuudeksi. Punaisena lankana oli historian valjastaminen tässä ajassa olevien intressien ja tarpeiden ajamiseen.

Tämä sai pohtimaan oman työni eli hallinnon pyrkimystä (näennäiseen?) epäpoliittisuuteen. Hyvän hallinnon periaatteitahan ovat mm. tasapuolisuus ja puolueettomuus. En ole toden teolla joutunut keskelle kilpailevia tai esimerkiksi ksenofobisia menneisyystulkintoja. Onko niin, että hallinnon rakenteet ovat vain onnistuneet häivyttämään ne todellisuudestani? Tilanne on ehkä muuttumassa. Tätä indikoivat saamelaisten kulttuuriperintöön liittyvät kysymykset, maahanmuuton ja pakolaisuuden synnyttämä keskustelu sekä ajankohtainen ”vaikean” tai ”pimeän” perinnön tutkimus.

Työpajat muistuttivat siitä, kuinka kaltaiseni virkamiehenkin on välttämätöntä olla edes kohtuullisesti ajan tasalla alaansa sivuavasta sekä sen ajattelua ja käytäntöjä haastavasta tutkimuksesta. Hallinnon ja tutkimuksen yhteydet ovat ylipäänsä liian vähäiset. Hallinto ei aseta tarpeeksi kysymyksiä tutkimukselle, tutkimus ei riittävästi haasta hallintoa, kummatkin operoivat omilla foorumeillaan.

Ymmärrän itse kulttuuriperinnön yhdeksi yhteiskuntien infrastruktuureista. Menneisyyspolitiikoissa on tämänkin konferenssin perusteella kyse siitä, mitä osia tuosta infrasta pidetään kunnossa, kuka sitä tekee ja miksi ja mihin sitä käytetään. Kuulemani perusteella kulttuuriperintö näyttäisi olevan altis myös klassiselle siltarumpupolitiikalle.

Erityisen inspiroivaa oli törmätä identiteettien rakentamisen ja menneisyyskäsitysten valtavaan monimuotoisuuteen. Perintömme poliittisuutta ja käyttöä tarkasteltiin erityisesti yhteisöjen ja poliittisten toimijoiden näkökulmista. Vaikka tiesinkin esimerkiksi Viron muinaismuistoyhdistyksen aktiivisuudesta maansa murrosvaiheessa, Pertti Grönholmin esitelmässään käsittelemä toiminnan poliittisuus oli häkellyttävää verrattuna suomalaisiin kokemuksiini. Omat havaintoni virolaiskollegoiden (hallinnon) työstä kertovat, ettei nykyinen arki ole silti sen helpompaa kuin meilläkään. Poliittisuus tarkoittaa nykyään heilläkin kysymyksiä lainsäädännöstä, taloudesta, valtion puuttumisesta – jos venäläisväestön kysymykset tässä sivuutetaan.

Andrei Linchenko käsitteli esitelmässään sitä, minkälaisia merkityksiä Venäjällä on annettu lokakuun vallankumoukselle. Ne havainnollistavat, kuinka menneisyyden tulkinnat ovat mitä merkillisimpiä, mutta konteksteihinsa asetettuina ymmärrettäviä, vaikka eivät olisikaan hyväksyttäviä. Esitys antoi eväitä ymmärtää myös kuumana käyvää keskustelua hybridivaikuttamisesta. Pelottaviakin yhtäläisyyksiä löytyi keskiajan ristiritarien ja Waffen-SS:n sotilaiden muistoista ja kuvastoista, joista Stefan Schröder ja Steffen Werther puhuivat esitelmissään. Jälkimmäinen aihe kosketti henkilökohtaisellakin tavalla, sillä edesmennyt setäni taisteli Waffen-SS:ssä. Tiesin asiasta jotain, mutta emme siitä koskaan toden teolla puhuneet.

Suomessa on juuri ratifioitu Euroopan neuvoston kulttuuriperinnön yhteiskunnallista merkitystä käsittelevä puiteyleissopimus. Konferenssi näyttäytyi minulle tämän sopimuksen hengessä. Esityksissä tarkasteltiin kulttuuriperintöyhteisöjä, jotka arvostavat valitsemiaan kulttuuriperinnön piirteitä ja välittävät niitä tuleville polville. Oikeus kulttuuriperintöihin sisältää vaatimuksen kunnioittaa muidenkin perintöjä. Tämä on yksi menneisyys- ja identiteettipolitiikan suurista kysymyksistä: Miten ylläpitää yhteiskunnallista ilmapiiriä, jossa oikeuksia kulttuuriperintöön toteutetaan positiivisesti ja avoimesti, ei muita poissulkevilla, epädemokraattisilla arvoilla?

Mikko Härö

Muistintutkijoiden seurassa Jyväskylässä

Osallistuin Menneisyyspolitiikat-konferenssin aattona järjestettyyn väitöskirjatyöpajaan. Minulle jatko-opiskelijana vastaavat tilaisuudet ovat olleet aiemminkin tarpeellisia ja tärkeitä. Omien epävarmojen ajatusteni ja itseä epäilyttävien tekstien jakaminen on tietenkin jännittävää, mutta tälle alueelle on hyödyllistä mennä rohkeasti. Väitöskirjan ohjaajilta saan palautetta, mutta on etuoikeus kuulla kommentteja myös muualla. Väitöskirjan kirjoittaminen on hidas ja välillä raskas prosessi, koska työtä lopullisen teoksen eteen on tehtävä paljon. Antoisaa se on, koska luottamus omiin tulkintoihin ja niiden varmempi puolustaminen lisääntyy ajan kuluessa. Konferenssin väitöskirjatyöpaja oli mainio paikka tunnustella tätä kehitystä itsessäni. Samalla oli merkittävää kohdata ihmisiä, jotka tekevät minua kiinnostavaa tutkimusta.

Turun yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen oppiaineeseen tekeillä oleva väitöskirjatyöni käsittelee suomalaisen kirjailijan Raija Siekkisen (1953–2004) lyhytproosatuotantoon sisältyviä muistin ja muistamisen käsityksiä ja määritelmiä. Luen Siekkisen teksteistä muistin filosofiaa, joka keskittyy muistin subjektiivisiin merkityksiin. Tekstit käsittelevät muistamisen problematiikkaa, joka liittyy yksityisen ja yhteisöllisen muistin kohtaamattomuuteen ja konflikteihin. Väitöskirjatyöpajassa työtäni kommentoi Kaisa Ahvenjärvi, joka tuntee Siekkisen tuotantoa. Tuntuu tärkeältä, että hän jakaa näkemyksiäni ja tulkintojani Siekkisen teksteistä. Nina Sääskilahden läsnäolo oli ainutlaatuista, koska hänen väitöskirjansa Ajan partaalla: omaelämäkerrallinen aika, päiväkirja ja muistin kulttuuri (2011) on kulkenut mukanani tähänastisen väitöskirjataipaleeni ajan. Kaisa Hiltunen oli minulle uusi tuttavuus. Hänen muistin merkityksiä elokuvakerronnassa käsittelevät tekstinsä ovat nyt lukulistallani. Työpajassa kuulin myös jyväskyläläisen tutkijan Saara Jäntin väitöskirjaan liittyvästä ”käsilaukusta”, jota olen miettinyt jälkikäteen hienona muistin henkilökohtaisuutta symboloivana kuvana.

Toisena jatko-opiskelijana pajassa oli Erika Miettinen, jonka esittelemä Juha Itkosen tuotanto oli minulle uutta ja mielenkiintoista. Muistin ja muistamisen merkityksen tavoittelu yhdistää Siekkisen ja Itkosen proosatekstejä. Olen pohtinut miten paljon muistin ja muistamisen käsittelyä on muiden kotimaisten kirjailijoiden tuotannossa. Siekkisen tuotantoa vastaavaa laajaa aiheen ja tematiikan käsittelyä on paljon lyhytprosaistien tuotannossa, kuten Antti Hyryn ja Johan Bargumin teksteissä. Oli todella antoisaa tutustua Erikan kautta myös Juha Itkosen muistituotantoon.

Jarkko Oraharju

Merkityksellinen menneisyys

Menneisyyspolitiikat-konferenssi ja sitä edeltänyt tohtorikoulutettavien työpaja kokosi yhteen tutkijoita varsin poikkitieteellisesti, hyvin moninaisin tutkimusintressein. Konferenssissa pidettyjen esitelmien, niistä ja väitöskirjatyöpajateksteistä virinneiden keskustelujen ja paneelikeskustelun ehtymätön kiinnostavuus kumpusi juuri lukuisista erilaisista tarkastelukulmista, joista kaikilla oli kuitenkin yhteinen perusta: kiinnostus niihin monimuotoisiin kytköksiin, joita menneisyydellä on nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Aihetta jäsenneltiin esimerkiksi muistamisen, muistojen, nostalgian, kuulumisen ja kiinnittymisen käsitteillä.

Arkielämässä kuulee usein kannustavaksi ja optimistiseksi tarkoitetun sanonnan, jonka mukaan mennyt on menneisyyttä, eikä sillä siten ole enää merkitystä. Menneisyyden sijasta katse tulisi kiinnittää tiiviisti tähän hetkeen ja tulevaisuuteen, sillä vain niiden nähdään olevan vaikutusmahdollisuuksiemme rajoissa. Menneisyyspolitiikkoihin keskittynyt konferenssi kuitenkin kumosi, vähintäänkin kyseenalaisti, tämän sanonnan merkityksen.

Eri tieteenalojen ja eri näkökulmia esittelevien tutkijoiden puheenvuorot nostivat esiin menneisyyden merkityksen vähintään yhtä suurena kuin tämän hetken tai tulevan. Menneisyys on ensinnäkin nykyhetkemme pohja: tätä hetkeä juuri tällaisena kuin sen nyt koemme, ei olisi ilman sitä edeltäneitä tapahtumia. Myös tulevaisuuden suunnitelmamme peilautuvat niihin valintoihin, joita menneisyydessä olemme tehneet, ja niihin onnistumisiin tai epäonnistumisiin, joita näistä valinnoista on seurannut. Nykyhetkeen ja tulevaan suunnataksemme ja tässä ajassa esiin nousevia ilmiöitä tarkastellaksemme meidän on oltava selvillä ennen kaikkea siitä, mitä on tapahtunut ennen tätä hetkeä. Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että tämänhetkiset ja tulevat tutkimuksemme määrittelevät ja koostavat tulevaisuuden menneisyyttä. Näin ollen menneisyyden merkitys on ohittamaton, ja kuten konferenssissa kävi ilmi, tieteenalasta tai tutkimuskohteesta riippumaton.

 Erika Miettinen

Hankkeemme päätöskonferenssi: Menneisyyspolitiikat – Uses of the Past

Arts of Belonging -hankkeen päätöskonferenssi Menneisyyspolitiikat – Uses of the Past järjestettiin Jyväskylän yliopistossa 8.–10. marraskuuta 2017. Konferenssin järjestäjinä oli kaksi muutakin hanketta, ERC:n rahoittama Euroherit ja Koneen Säätiön rahoittama Intersecting Mobilities. Yhteistyö oli voimaa: meillä oli käytössämme 11 tutkijan asiantuntemus sekä kotimaiset ja kansainväliset verkostot. Alkuperäisenä ajatuksenamme oli pitää parinkymmenen hengen intiimi symposium, mutta esitelmäkutsuun vastasi yli 60 tutkijaa, ja lopputuloksena oli se, että marraskuunharmaaseen Jyväskylään kokoontui reilut 70 henkeä, joista yli puolet oli kansainvälisiä vieraita. Konferenssin teema menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden risteyskohdista oli selvästi ajankohtainen ja kiinnostava.

Konferenssin ensimmäinen keynote-puhuja oli historiantutkija Ulf Zander, jonka esitelmän pääotsikko ”Outsider, Bystander, Insider” kuvasi Ruotsin tapaa jäsentää asemaansa toisessa maailmansodassa ja ylipäätään Euroopassa. Sodan aikana puolueettomuudesta tuli Ruotsissa vallitseva mielentila. Sodan jälkeen Ruotsiin tuli paljon juutalaisia selviytyjiä, mutta holokausti oli pitkälti vaiennettua historiaa. 1990-luvulla vallalle nousi ”never again” -ajattelu ja moraalinen velvoite muistaa sodan julmuudet. Zanderin mukaan nykypäivän koulutuspolitiikka perustuu ajatukselle siitä, että kun opiskelijat viedään tutustumaan Auschwitziin, heistä tulee antirasisteja. Näin ei tietenkään automaattisesti tapahdu: menneisyyden käsittelyssä tärkeää on menneisyyden kontekstualisointi ja relevantit rinnastukset nykypäivän todellisuuteen.

Toinen pääpuhuja, Leena Kurvet-Käosaar, puhui baltialaisten naisten omaelämäkerroista (life writing), joissa muistellaan neuvostoajan karkotuksia 1940-luvulla. Naisten muistoissa korostuu päivittäinen selviytymistaistelu Siperian ääriolosuhteissa, jatkuva nälkä ja paleleminen. Yksi kirjoittajista oli menettänyt sylilapsensa matkan aikana, ja vanhemmat lapset kuolivat leirillä. Sitaatit naisten kirjoituksista olivat pysäyttäviä: ”There was nothing to eat. Children never asked for food.” Kurvet-Käosaar toi kuitenkin esiin sen, että traumanarratiiveissä on yksilöllistä vaihtelua – kertomuksissa käytetään jopa ironiaa. Neuvostoajalla muistamista pidettiin rikollisena, mutta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen identiteetin muodostumiselle muistot karkotuksista ovat olleet tärkeitä. Omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa naisten ääni pääsee kuuluviin ja osaksi historiankirjoitusta.

Konferenssin annista osallistujien näkökulmista saamme ilolla julkaista omia, erillisiä tekstejä.

Suomalainen elokuva monien toiseuksien näyttämönä.

 

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto, Suomen elokuvasäätiö ja Suomen elokuvatutkimuksen seura järjestivät Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi seminaarin 100 vuotta toiseutta suomalaisessa elokuvassa Helsingissä 24.11. Suomen elokuvasäätiön Kino K-13 -teatterissa pidetty seminaari keräsi melko suuren yleisön, joka vaikutti koostuvan pääasiassa elokuvan parissa toimivista ihmisistä. Esitelmöitsijöiksi paikalle oli kutsuttu sekä tutkijoita että elokuvantekijöitä, mutta näkökulma oli kuitenkin tutkijapainotteinen – ja suomalainen. Seminaaripäivä oli monipuolinen ja ajatuksia herättävä. Väistämättä tuntui kuitenkin siltä, että päivän keskustelu oli vasta alkusoittoa ja että aihepiiriä tulisi jatkossa penkoa monesta eri suunnasta sekä tutkimuksen että elokuvan keinoin.

Helsingin yliopiston elokuvatutkimuksen professori Henry Baconin johdatus seminaarin teemaan teki selväksi, että suomalaisen elokuvan historia on kaikkea muuta kuin yhtenäinen kansallinen kertomus. Baconin esimerkkiteos, Teuvo Tulion viimeinen elokuva Sensuela (1973), havainnollistaa toiseutta monella eri tasolla. Elokuvan alun tapahtumapaikka, Suomen Lappi on kautta aikojen ollut eksoottisen toiseuden näyttämö suomalaisessa elokuvassa. Sensuelassa luonnonläheinen ja viaton Lappi kontrastoituu paheelliseen etelään, Helsinkiin ja Keski-Eurooppaan. Näiden maantieteellisten alueiden erot henkilöityvät Regina Linnanheimon esittämässä saamelaistytössä, jonka paatunut saksalaissotilas vie turmioon etelään. Latvian juutalaisena Tulio itse on muistutus siitä, että tekijyyden tasollakaan suomalainen elokuva ei ole yhtenäinen. Baconin mukaan suomalaisessa elokuvassa esiintyy kuitenkin huolestuttavan vähän toiseutta, millä hän ilmeisesti viittasi erityisesti etnisen toiseuden vähäiseen näkyvyyteen. Yksi syy tähän on Baconin mielestä se, että suomalaisen kansallisen identiteetin rakentaminen ajoittuu samalle aikakaudelle, jolloin elokuva vakiinnutti asemansa viihdemuotona. Täten elokuvallekin lankesi tavallaan kansakunnan rakentamisen rooli.

Emeritaprofessori Tytti Soila Tukholman yliopistosta kertoi kahdesta Suomessa vähän tunnetusta elokuvantekijästä Brita Wredestä ja Jack Kotschackista. Molemmat muuttivat Ruotsiin, Kotschack Suomessa kokemansa antisemitismin vuoksi, ja tekivät siellä muutamia elokuvia. Wreden lyhytdokumentit käsittelivät pääasiassa toista maailmansotaa ja erityisesti Lapin sodan tuhoja. Seminaariyleisö pääsi näkemään Wreden ohjaaman lyhytdokumentin Anu Parikka ja hänen kohtalotoverinsa (1944), joka käsitteli evakkoutta ja jälleenrakennusta sekä pätkän Kotschackin sotaelokuvasta Ei huomispäivää (1957).

Esityksessään Toiseutta kautta aikojen Antti Alanen kävi pikaisesti läpi suomalaisen elokuvan historiaa, romuttaen viimeisetkin harhakuvat yhtenäisestä Suomen tarinasta ja elokuvakulttuurista. Alanen nosti esiin monenlaisia esimerkkejä toiseudesta elokuvantekijöiden, elokuvien sisältöjen ja yleisemmin suomalaisen kulttuurin osalta. Edes ensimmäinen suomalainen elokuva, Salaviinanpolttajat (1907), ei ole puhtaasti suomalainen tuotanto, vaan sen ohjasi ruotsalainen Louis Sparre yhdessä Teuvo Puron kanssa. Toiseus on kulkenut mukana suomalaisen elokuvan perustarinoissa, vaikka sitä ei välttämättä ole tunnistettu toiseudeksi. Tukkilaiselokuvien tukkijätkäkin on vieras tai toinen, joka aiheuttaa hämmennystä. Studiokauden elokuvissa esiintyvä romanttinen toinen, kuten Tauno Palon esittämä kasakka, ja monet pahoiksi leimatut juutalaishahmot ovat lappalaishahmojen ohella esimerkkejä toiseuksista. Alanen kiinnitti huomiota myös siihen, että toiseus hieman laajemmin ymmärrettynä, esimerkiksi eriparisuutena tai vastakohtaisuutena, toimii elokuvakertomusten moottorina, tarpeellisena jännitteiden ja konfliktien aiheuttajana. Hän huomioi myös sen, että ne maat ja paikat, jotka ovat kutsuneet toisia tai sallineet heidän tulla, ovat olleet elokuvan historiassa voittajia: Ranska, Hollywood ja Weimarin Saksa. Alasen näkemyksen mukaan toiseuden tervetulleeksi toivottaminen on puuttunut suomalaisesta elokuvasta. Provinsiaalinen suomalainen elokuva on kuitenkin viime aikoina alkanut avautua ja muuttua isoin askelin.

Anu Koivusen esitelmä Kansakuntien tuolle puolen! Jörn Donner ja unelma eurooppalaisesta elokuvasta käsitteli Jörn Donnerin elokuvatuotantoa eurooppalaisen uuden aallon kontekstissa eräänlaisena post-nationalismina. Koivusen mukaan Donnerin tekijyyttä luonnehtii eurooppalainen katse ja Donnerin elokuvia on myös esitetty uuden aallon kontekstissa.

Pitkän seminaaripäivän keskivaiheille oli sijoitettu kaksi esitelmää, joissa tekijän näkökulma tuli piristävästi esille. Näyttelijä ja näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä korosti naisnäkökulmaa, ja erityisesti keski-ikäisen naisnäyttelijän näkökulmaa suomalaista fiktioelokuvaa käsittelevässä puheenvuorossaan. Muutamien numeroiden avulla Knihtilä havainnollisti suomalaisen elokuvan vääristynyttä sukupuolijakaumaa: Tänä vuonna Suomessa on tänä vuonna valmistunut tähän mennessä 22 pitkää fiktiota, joista kahdeksan on naisen ohjaamia. Yhdessä on pääosassa yli 40-vuotias nainen, kun taas saman ikäisiä miehiä on pääosassa kahdeksassa elokuvassa. Knihtilä kehotti pohtimaan ja konkretisoimaan toiseuden merkitystä elokuvassa muutamien kysymysten avulla: Kenen näkökulmasta tarinoita kerrotaan? Kenen tarinasta on kyse? Mihin toiseutta tarvitaan tarinassa? Elina Knihtilän mukaan on tärkeää tunnistaa tekijän oma positio suhteessa ns. toiseen. Onko se eksotisoiva, holhoava, romantisoiva tai sisältyykö siihen kulttuurista omimista?

Dokumentaristi ja tutkija Jouko Aaltonen tarkasteli toiseutta dokumenttielokuvan näkökulmasta. Aaltosen mukaan dokumenttielokuva on itsessään mielletty toiseksi suhteessa fiktioelokuvaan ja sitä kautta myös dokumentissa on ollut mahdollista tai helpompaa käsitellä toiseuteen liittyviä teemoja. Esimerkkinä Aaltonen esitteli Katja Gauriloffin elokuvaa Kuun metsän Kaisa ja J-P Passin ja Juha Kärkkäisen elokuvaa Tokasikajuttu. Edellinen käsittelee toiseutta kahdenkertaisesti, sillä sen päähenkilö, Kaisa Gauriloff on toinen suhteessa suomalaiseen valtaväestöön, mutta myös vähemmistön edustaja saamelaisuuden sisällä kolttasaamelaisuutensa vuoksi. Tokasikajutussa taas seurataan jo toistamiseen kehitysvammaisten miesten punkbändin Pertti Kurikan nimipäivien edesottamuksia. Paitsi päähenkilöt itse, myös heidän edustamansa musiikin laji, punk, edustaa toiseutta suhteessa valtakulttuuriin.

Professori Hannu Salmi toi keskusteluun kulttuurihistoriallisen näkökulman. Salmi peilasi elokuvaa Suomen kansakunnan rakentamisen kontekstiin ja totesi, että suomalaisessa elokuvassa näkyy suomalaisuuden topeliaaninen ihanne. Maantieteellisesti suomalaisessa elokuvassa korostuu nimittäin hämäläis-uusimaalainen Suomi, eli sisämaa. Myös suomalaisen elokuvan henkinen maisema on topeliaaninen, ahkeruutta ja kansallismielisyyttä korostava. Rannikko, josta sivityksen ajateltiin perinteisesti sijaitsevan, esiintyy elokuvissa sen sijaan huomattavasti vähemmän. Salmi kertoi myös mielenkiintoisesta hankkeesta, jossa suomalaisten elokuvien sisältöjä kuvaavien asiasanojen perusteella on rakennettu ”affektiivista karttaa”. Esitelmään sisältyneet kuvat havainnollistivat suomalaisen fiktioelokuvan temaattisia fokuksia hyvin havainnollisella tavalla.

Kun minut kutsuttiin seminaariin puhumaan, tarjottiin aiheeksi maahanmuuttajia suomalaisessa elokuvassa. Esitelmässäni Humoristisista takaa-ajoista hapuileviin kohtaamisiin. Maahanmuuttajat 2000-luvun suomalaisissa fiktioelokuvissa kävin esimerkkien kautta läpi tapoja, joilla suomalaisten ja maahanmuuttajien suhteita on pitkissä fiktioelokuvissa käsitelty. Selkeästi maahanmuuttajiksi määriteltyjä henkilöitä ei 2000-luvun suomalaisista fiktioelokuvista paljon löydy, mikä kertoo siitä, että aihetta ei ole käsitelty kovinkaan perusteellisesti. Maahanmuuttajataustaisia elokuvantekijöitä on alkanut vasta viime vuosina työskennellä Suomessa, eikä tämä kehitys vielä juuri näy fiktioelokuvissa. Tähän asti maahanmuuttajia onkin tarkasteltu lähes yksinomaan suomalaisten tekijöiden toimesta, minkä seurauksena maahanmuuttaja ei ole järin syvällinen tai kiinnostava hahmo suomalaisessa elokuvassa. Päähenkilönä maahanmuuttaja, tai pakolainen, on ensimmäistä kertaa Aki Kaurismäen elokuvassa Tuntematon pakolainen. Pääsääntöisesti voidaan sanoa, että sympatia on maahanmuuttajan puolella ja ongelmia elokuvissa aiheuttavat pikemminkin suomalaiset ja heidän asenteensa. Maahanmuuttajien esittäminen onkin poliittisesti korrektia tässä mielessä. Yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta heitä ei esitetä väkivaltaisina tai rikoksen tekijöinä. Tämäkin asia riippuu toisaalta siitä, miten maahanmuuttaja määritellään. Rikoselokuvien venäläishahmot esimerkiksi ovat mielenkiintoisia rajatapauksia. Lisäksi puhuin siitä, miten elokuvakerronnan keinoin maahanmuuttajahahmot asetetaan kertomusten reunamille, marginaaliin. Huumori on keskeinen toiseuden käsittelemisen keino suomalaisessa elokuvassa. Itselle ja muille nauraminen on helppo ratkaisu ja se luo vaikutelman tasa-arvoisesta kohtelusta, vaikka maahanmuuttajan asema kerronnassa olisi lopulta kuitenkin alisteinen.

Tommi Römpötti otti luokka- ja ikäpolvinäkökulman toiseuteen esitelmässään ”Sä nyt pääset huipulle kaikessa mihin sä vaan ryhdyt.” Uusliberalistinen menestystarina ja nuori 2000-luvun elokuvassa. Kuten Antti Alanenkin totesi, ikäkaudet ovat yksi esimerkki toiseutta toisilleen edustavista ihmisryhmistä. Römpötti painotti tarkastelussaan kuitenkin enemmän arvomaailmojen välisiä eroja. Hänen analysoimissaan elokuvissa Tyttö sinä olet tähti ja Roskisprinssi nuori haluaa irrottautua vanhempien suorituspainotteisesta elämäntavasta. Nuoren irtautuminen vanhemman edustamasta, Römpötin uusliberalistiseksi määrittelemästä maailmankatsomuksesta, ei ole kuitenkaan helppoa.

 

 

Rodusta, rodullistamisesta ja antirasismista

ETMU-päivät, 26. – 27.10.2017, Jyväskylän yliopisto.

Tuija Saresma toimi Sari Pöyhösen ohella ETMU-päivien toisena puheenjohtajana. Julkaisemme tässä Tuijan suomeksi lausumat konferenssin alkusanat. Sari Pöyhönen toivotti kansainväliset vieraat tervetulleiksi englannin kielellä.

Hyvät konferenssivieraat!

”Suomi on kaikille tasa-arvoinen maa.” ”Ei meillä ole rasismia.”

Näitä lauseita on toisteltu kyllästymiseen asti. Niiden uskottavuuden viimeisetkin rippeet karisevat, kun seuraa mediasta tai ihan lähiympäristössään, mitä maassamme tapahtuu juuri nyt.

Niin kutsutun pakolaiskriisin – vaikka oikeastaan kyseessä oli Euroopan kriisi – jälkimainingeissa tuntuu usein unohtuvan, että liikkeellä olevat ihmiset eivät ole vain maahanmuuttajia tai turvapaikanhakijoita, saati ihmisvirtoja, kasvottomia massoja tai jopa tuhoisia tulvia. Jokaisella on omat syynsä liikkeelläoloon, oma tarinansa.

Muuttoliikkeen tutkijat ovat nostaneet esille liikkuvuuden maantieteellisiä ja taloudellisia syitä. Muuttajilla on myös esimerkiksi koulutuksen suhteen erilaisia lähtökohtia: korkeasti koulutettu maailman metropoleissa työskentelevä ex-pat on eri asemassa kuin siirtotyöläinen, sotaa pakeneva perhe eri asemassa kuin Ivy League -yliopiston opiskelija.

Muuttajien uskonnollisista eroistakin on puhuttu – on esimerkiksi toivottu, että Suomeen tulisi vain yhden tietyn uskonnon edustajia. – Ei varmaan tarvitse sanoa, minkä uskontokunnan jäseniä Kristillisdemokraatit tai Perussuomalaiset maahamme suvaitsisivat.

Viime vuonna Joensuussa ETMU-päivillä, jotka järjestettiin yhdessä Sukupuolentutkimuksen seuran kanssa, teemana olivat sukupuolittuneet liikkuvuudet. Muuttajien eroista siis puhutaan.

Yksi muuttajia erottava ja heitä vallan suhteen hierarkkisesti asemoiva ero tuntuu kuitenkin olevan tabu. Sanon sen nyt ääneen. Ihonväri. Ei siis vain niin sanottu etninen tausta, vaan ”rotu”.

ETMU Agora
ETMU-päivät järjestettiin Jyväskylän yliopiston Agorassa. Ensilumi ilahdutti ulkomaisia konferenssivieraita. Kuva: Tuija Saresma.

Käsitys eri roduista ja niiden oletetusta hierarkiasta on tietenkin osoitettu toistuvasti vääräksi. Silti ”rotu” jatkaa elämäänsä: vanhat rotuopit nostavat rumaa päätään ja uusia muotoja syntyy.

Rotu ja siihen liittyvät vallan ja alistuksen prosessit vaikuttavat meihin riippumatta siitä, puhummeko rodusta vai emme. Rasismi on päivänpolttava aihe, eikä kukaan voi enää rehellisesti väittää, etteikö Suomessa olisi rasismia. Myös valkoisuuden oletettua neutraaliutta on syytä tuoda näkyväksi ja purkaa.

Rotu käsitteenä on ongelmallinen. Juuri siksi se pitää nostaa pöydälle: kriittiseen keskusteluun, käsitteelliseen tarkasteluun, kohdattavaksi ja purettavaksi. Me kaikki osallistumme rodullistamiseen, rodullistamme ja tulemme rodullistetuiksi – jatkuvasti, tahtoen tai tahtomattamme, tiedostaen tai tiedostamatta. Tutkijoina meidän velvollisuutemme – suorastaan pakko – on analysoida rotua ja sen performatiivisuutta.

Haluamme, että näillä ETMU-päivillä voimme puhua avoimesti, kriittisesti ja rakentavasti ”rodusta” käsitteenä ja rodullistamisesta käytäntöinä. Pyydämme: puhutaan ääneen siitä, miten ”rotu” pitäisi ajatella, miten sitä pitäisi käsitellä. Puhutaan rasismista sen oikealla nimellä. Ja etsitään ja tehdään tilaa antirasismille.

Uskomme keynote-luentojen, työryhmien ja esitelmien aiheiden perusteella, että näin myös tapahtuu.

Toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi tulevien päivien keskusteluihin!

Hayder Isam Yas
ETMU-tunnustuspalkinto annettiin tänä vuonna Right to Live -kollektiiville. Kuvassa palkintoa vastaanottamassa Hayder Isam Yas. Palkinnon ojensivat Leinonen ja Sari Pöyhönen. Kuva: Tuija Saresma.

Ei kai nyt sentään rodusta puhuta? ETMU-päivät Race, Power and Mobilities 26.7.-27.7. 2017 Jyväskylän yliopisto

Nina Sääskilahti & Kaisa Ahvenjärvi

Etmun vuosittaisen konferenssin teemana oli tällä kertaa rodun ja rodullistamisen sekä liikkuvuuden ja vallan intersektiot. Arts of Belonging ja Crossing Borders -hankkeiden työryhmässä näistä aiheista syntyi vilkasta keskustelua, kiitos erinomaisen kiinnostavien esitelmien. Turkkilaista mediaa tutkinut Nalan Ova Selcukin yliopistosta Turkista nosti esille tavat, joilla syyrialaisia maahanmuuttajia esitetään Turkin valtamediassa. Havainnot olivat hyvin samansuuntaisia kuin ne, joita on tehty muuallakin Euroopassa, myös Suomessa: maahanmuuttajamiehet yliseksualisoidaan ja naiset ja lapset esitetään uhreina. Turkissa vaihtoehtoisille esitystavoille ja medioille on kuitenkin hyvin vähän tilaa moniin Euroopan maihin verrattuna.

Nando Sigona
Nando Sigona Birminghamin yliopistosta pitämässä keynote-esitelmää otsikolla Stop this Carnage: The Politics of Death and Rescue in Europe’s Refugee Crisis. Kuva: Tuija Saresma.

Pia Mikander käsitteli suomalaisten koulukirjojen Afrikka-kuvastoja ja vertaili niitä ruotsalaistutkimusten havaintoihin. Ruotsalaisissa ja vuosien 2005-2010 aikana julkaistujen suomalaisten koulukirjojen Afrikan representaatioissa on häkellyttävää yhdenmukaisuutta. Mikanderin mukaan Afrikka edelleen eksotisoidaan ja esitetään Euroopasta tulevan avun ja ohjauksen tarvitsijana. Tatu Laukkanen toi keskusteluun mukaan näkökulman Kiinasta ja rikkoi tätä kautta usein kuin itsestään syntyvää maahanmuuttokeskustelun ja maahanmuuttajarepresentaatioiden tutkimisen eurosentrisyyttä. Kiinalaisohjaaja Jia Zhangken elokuvissa erilaiset laitapuolenkulkijahahmot ja tien trooppi toimivat Kiinan muutosten heijastuspintana.

Kaarina Nikunen
Kaarina Nikunen Tampereen yliopistosta pitämässä keynote-esitelmää aiheesta Time for Solidarity of Dissonance? Social Media, Mobility and Politics of Race. Kuva: Tuija Saresma.

Jyväskylän yliopiston tutkijan Sigurd D’hondtin sosiolingvistinen analyysi käsitteli hollantilaista perinnettä, jossa pyhän Nikolauksen päivänä valkoihoisen joulupukin rinnalla touhuilee Black Peter, jota esittää kasvonsa mustaksi maalannut valkoihoinen eli ns. black face -hahmo. Viime vuosina Black Peterin rasistisuudesta on keskusteltu Hollannissa kiivaasti. Suomessa sanoudutaan usein irti dekolonisaatio-keskusteluista vetoamalla siihen, ettei meillä ole kolonialistista historiaa toisin kuin esimerkiksi Hollannilla, eikä siksi samanlaista tarvetta purkaa rodullistettuja representaatioita. Suomi on kuitenkin osallinen koloniaalisen vallan verkostoihin, mihin viittaa nykytutkimuksen käsite colonial complicity.

D’hondtin esitelmää kuunnellessa nousi mieleen suomalaisen tiernapoikaperinteen oma joulunajan black face -hahmo, murjaanien kuningas. Monet meistä ovat 1990-luvulla hoilanneet tiernapoikia ja kalistelleet miekkoja kuningas Herodeksen kanssa naama mustaksi sotkettuna. Silloin yläkouluikäisenä ei tullut mieleenkään, että hahmossa olisi mitään kyseenalaista, eikä murjaanien kuningasta ole tullut pohdittua kriittisesti myöhemminkään. Kulttuurisissa kuvastoissamme elää myös Hullunkuriset perheet -korttipelin Musta Pekka, joka rikkoo valkoihoisten suomalaisperheiden normaaliuden ja on pelaajille potentiaalinen riski. Ilmaisu ”jäi Musta Pekka käteen” kuvaa arkisissa keskusteluissamme äärimmäisen huonoa tuuria. D’hondtin esitelmä onnistui siis avaamaan silmiämme ”mustille pisteille” suomalaisessa rodullistamisen mekanismeissa.

Tobias Hübinette
Keynote-puhuja Tobias Hübinette esitelmöi otsikolla Reintroducing and Researching Race in a Nordis Setting – Challenges for the Future. Kuva: Tuija Saresma.

Työryhmätyöskentelyn päätti kaksi kiinnostavaa esitelmää. Katri Talaskivi kertoi tutkimuksestaan, joka käsittelee niiden noin 90-100 Suomessa asuvan kirjailijan kirjoituskielivalintoja, joiden äidinkieli on jokin muu kuin yksi Suomen virallisista kielistä. Virpi Salojärvi Helsingin yliopistosta esitteli tutkimustaan diasporassa elävien venezualaisten mediankäytöstä ja avasi näkökulmia tutkimuksen uuden vaiheen tutkimuskysymyksiin.

Rajoja, kontrasteja ja kuulumisia Narvassa

Lenin

Negotiations of Belonging. 7th International Conference of Young Folklorists

Kirjoittaneet Kaisa Ahvenjärvi, Kaisa Hiltunen, Tuija Saresma ja Nina Sääskilahti. Kuvat: Tuija Saresma.

Kun kuuden hengen porukkamme lähti lokakuun alussa konferenssimatkalle Viron Narvaan, oli ilmassa seikkailun tuntua. Kaupunki oli meille entuudestaan tuntematon, ja olimme vain hämärästi tietoisia niistä syistä, miksi Tarton yliopiston ”Nuorten folkloristien” Negotiations of Belonging -konferenssi oli päätetty järjestää tuossa itäisessä rajakaupungissa, yli kolmen tunnin bussimatkan päässä Tallinnasta. Kolmen päivän aikana sekä konferenssin teemasta että kaupungista valkeni monia kiinnostavia seikkoja. Paluumatkalla saatoimme todeta, että rujon pittoreski Narva oli mitä osuvin paikka kuulumisen neuvotteluja käsittelevän konferenssin pitämiseen.

Piiripunkt
Narva on kahden maan ja maanosan rajalla.

Konferenssi pidettiin viihtyisässä Narva Collegessa, joka on rakennettu Raatihuoneentorille sodassa pommitetun rakennuksen mallin mukaan. Konferenssi alkoi professori Nira Yuval-Davisin luennolla, jossa hän puhui paikantuneesta (situated) intersektionaalisuudesta sekä teki eroa kuulumisen ja kuulumisen politiikan ja toisaalta kuulumisen politiikan ja identiteettipolitiikan välille. Yuval-Davis korosti jokapäiväisen elämän (everyday life) merkitystä: perinteisten ”kuulumisen kategorioiden” kuten kansalaisuuden ja luokan lisäksi myös epäviralliset arjen yhteisöt, perheiden ja ystävien verkostot, tuottavat merkittäviä eroja ihmisten sosiaaliseen asemaan. Yuval-Davisin teoreettinen, mutta silti empiriaan kytkeytyvä luento oli kuulumisen kysymyksistä kiinnostuneelle opettavainen kokemus.

Konferenssin iltatilaisuudessa Narva Collegen dekaani kuvasi Narvaa toisiinsa törmäävien kuulumisen poliittisten projektien näyttämönä. Virossa elää toive Narvan virolaistumisesta tulevien sukupolvien aikana. Toisaalta yli 90 prosenttia narvalaisista puhuu venäjää, ja venäläiseen kulttuuriin identifioituminen on vahvaa: esimerkiksi Voiton päivän juhlallisuuksien järjestäminen on venäjänkielisille luonnollista, mutta se herättää vironkielisessä vähemmistössä tunteita ja nostaa pintaan kaunoja Viron miehityksen ajalta. Narva Collegessakin opiskelee yhä enemmän nimenomaan Venäjältä tulleita opiskelijoita. Collegen käytävältä bongasimme kielipoliittisesti silmiä avaavan julisteen, jossa muistutettiin, että tässä oppilaitoksessa saa puhua ylpeästi myös viroa.

juliste
Kielipolitiikkaa. Yli 90 prosenttia Narvan asukkaista puhuu venäjää. Collegessa saa puhua ylpeästi myös viroa.

Keskustellessamme näistä kysymyksistä tarttolaisten kollegojemme kanssa Narva Collegen sodalta säästyneessä kellaritilassa käynnistyi illan musiikillinen ohjelmanumero. Kauniiseen venäläiseen kansanlauluun kehotettiin yleisöäkin tulemaan mukaan. Paluu hotellihuoneeseen ei tuonut vaihtelua: televisiosta näkyi vain yksi, venäjänkielinen kanava. Narvassa valtaosa asukkaista seuraa kuulemamme mukaan ainoastaan Venäjän tv-kanavia. He eivät myöskään miellä itseään niinkään virolaisiksi vaan eurooppalaisiksi.

JOki
Narva-joki Viron ja Venäjän Rajalla. Ivangorodin linna nähtynä Narvan linnan tornista.

Narvan merkityksellisyys tapahtuman teemojen, kuulumisen neuvottelujen, kannalta tuli toden teolla esiin toisena konferenssipäivänä. Aamupäivällä pääsimme ekskursiolle Narvan linnaan. Rajajoen törmillä vastatusten sijaitsevat Narvan ja Ivangorodin linnoitukset muistuttavat vaikuttavalla tavalla Viron ja Venäjän pitkästä ja sotaisesta suhteesta ja Viron asemasta monien valloittajien alaisuudessa. Narvan kaupungissa raja on läsnä muutenkin kuin konkreettisena valtioiden välisenä rajana, jolle kertynyttä rekkajonoa tähyilimme linnan tornista. Narvaa kutsutaan vironvenäläisten pääkaupungiksi ja todellakin vain noin 5 prosenttia kaupungin väestöstä puhuu viroa.

Linna
Konferenssiohjelmaan mahtui myös opastettu kierros Narvan linnaan.

Konferenssin toisen päivän iltana paikallinen elokuvantekijä Birgit Rosenberg esitteli dokumenttielokuvaansa Gerassimov’s Women (2017). Elokuva kertoo narvalaisessa Gerassimovin puistossa kokoontuvista iäkkäistä venäläisrouvista, jotka muistelevat sotaa, neuvostomenneisyyttä ja edesmenneitä miehiään. Rosenberg pohjusti elokuvaa Narvan asuttamista käsittelevällä historiikilla. Hän kertoi myös elokuvassa esiintyvien rouvien elämänvaiheista, minkä ansiosta Narvan jännitteinen historia avautui taas uudesta perspektiivistä. Elokuva ja sitä seurannut vilkas keskustelu toivat yhteen monia konferenssin teemoja. Ne palauttivat erityisesti mieleen Yuval-Davisin huomion intersektionaalisen tutkimusotteen ja paikantuneen katseen tärkeydestä silloin kun kuulumisen moninaisuus arjen tasolla halutaan tuoda esiin.

Rajatyötä käsitteli myös konferenssin toisen keynote-puhujan, akatemiatutkija Tuulikki Kurjen luento Suomen ja Neuvostoliiton suhteesta ja rajanylittämisen kokemuksista. Kurki analysoi, miten fiktiossa ja omaelämäkerroissa on kuvattu lännen ja idän rajalla olemisen traumaattisuutta. Rajaseudun identiteettiä leimaavat kodittomuus ja välissä oleminen (in-betweenness), jotka muodostavat perustan uusille postnationaalisille, liikkuville identiteeteille. Kurki toi esiin, että rajoja ylittävät ihmiset eivät välttämättä edes halua kuulua rajan kummallekaan puolelle.
Usein konferenssimatkoilla harmittaa se, että mielenkiintoiset paikat jäävät näkemättä. Narvan konferenssi oli poikkeus, sillä ehdimme tutustua myös kaupunkiin. Matkasta tuli monitasoinen elämys. Kiitos järjestäjille hienosta ja monipuolisesta ohjelmasta.

Delegaatio
Narvan konferenssiin osallistuivat Jyväskylän yliopiston Mutku-laitoksen tutkijat Nina Sääskilahti (vas.), Tuija Saresma, Johanna Turunen, Kaisa Hiltunen ja Kaisa Ahvenjärvi.

Keskustelua luonnosta ja kulttuurista – Arts of Belonging/Crossing Borders -hankkeet Kulttuuriympäristön neuvottelupäivillä

Valokuvaaja Heikki Willamo esittelemässä Myyttinen matka -sarjansa kuvia.

Vuotuiset, Museoviraston yhdessä maakuntamuseoiden ja muiden toimijoiden kanssa järjestämät Kulttuuriympäristön neuvottelupäivät vietettiin 9.-10.10. Kotkassa, Merikeskus Vellamossa. Arts of Belonging ja Crossing Borders -hankkeita edustava allekirjoittanut osallistui päiville tällä kertaa ainoastaan kuuntelijana.

Neuvottelupäivät on suunnattu ensisijaisesti Museovirastossa, maakuntamuseoissa, valtakunnallisissa erikoismuseoissa ja muissa ammatillisissa museoissa sekä Metsähallituksessa, Liikennevirastossa ja valtion aluehallinnossa kulttuuriperintöä tai -ympäristöä koskevaa työtä tekeville. Näiden lisäksi mukana on myös eri alojen tutkijoita sekä muita aihepiiristä kiinnostuneita yhteistyötahoja. Neuvottelupäivien tavoitteena on edistää kulttuuriympäristöalan ammattilaisten verkostoitumista ja yhteistä keskustelua, joka on kulloisellakin kerralla kiedottu jonkin tietyn teeman ympärille. Tämän vuoden teemana oli luonto ja kulttuuri.

Kulttuuriympäristöstä, maisemasta, tilasta ja paikasta kiinnostuneena tutkijana koen erittäin tärkeäksi osallistua tämän kaltaisiin tapahtumiin, joissa pääsee kosketuksiin yhteiskunnassa tehtävään konkreettiseen ympäristöä käsittelevään työhön. On hyvä verkostoitua, kuulla, keskustella ja oppia hahmottamaan esimerkiksi sitä, miten omaa paikkaan kiinnittymiseen ja kuulumiseen asemoituvaa tutkimustyötä tuloksineen on mahdollista hyödyntää kulttuuriympäristötyössä ja tuoda osaksi päätöksentekoa ja ihmisten arkea. Piipahdukset teorioista käytännöntyötä tekevien pariin ovat hyödyllisiä ja perspektiiviä laajentavia kokemuksia.

Monitulkintainen kulttuuriympäristö

Tutkimusta on hankalaa, jos ei aivan mahdotonta tehdä ilman selkeitä käsitteitä ja niiden tarkkoja määritelmiä, jotka toisinaan tekevät tekstien sisällöistä varsin monimutkaisia. Tätä vasten on hyvä muistaa, että jo kulttuuriympäristö on käytännön työssä liian abstrakti käsite. Neuvottelupäivien alustajien joukossa oli ihmisiä yliopistotutkijoista museoväkeen, erilaisista järjestöistä ja yhteisöistä kansainvälisiin yrityksiin sekä kaupunkien, Metsähallituksen ja Suomen ympäristökeskuksen virkamiehistä taiteilijoihin, ja jokaisella heistä oli hieman erilainen näkemys kulttuuriympäristöstä. Tämä ei ole sinänsä ihme, sillä kulttuuriympäristö on monitahoinen kokonaisuus, jota kukin tarkastelija tarkastelee omasta positiostaan, kiinnittäen siihen omasta näkökulmastaan keskeisiä arvoja ja merkityksiä. Toki nämä arvot ja merkitykset leikkaavat useiden eri tahojen välillä, mutta käsitys kulttuuriympäristöstä on silti laaja ja monitulkintainen.

Neuvottelupäivien ensimmäisessä alustuksessa Ympäristöestetiikan emeritusprofessori Yrjö Sepänmaa ohjasi ajatuksia maisemasuhteen esteettisiin ulottuvuuksiin. Puheenvuorossaan Sepänmaa lähti liikkeelle ihmisen luomista arvostuksista järjestää luonto rumaksi tai kauniiksi ja tavoista inhimillistää luontoa sekä maisemaa. Maiseman katsoja kohtaa maiseman kasvot, jotka katsovat takaisin. Luonto reagoi ihmisen lailla siihen kohdistuvaan toimintaan, joka voidaan tulkita niin maiseman kasvojen ehostuksena ja kuin haavojen viiltämisenä ja arpien synnyttämisenä. Mutta mitkä toimet aiheuttavat mitäkin vaikutuksia ja kenelle, vaihtelee eri tieteenalojen ja toimijoiden arvostusten ja näkökulmien mukaan. Biologi, taidehistorioitsija ja ekonomi voivat painottaa keskenään hyvinkin erilaisia maisema-arvoja, vaikka heidän kaikkien tuottama tutkimustieto osallistuu luonnon ja maiseman ohjailuun. Näin ollen Sepänmaa peräänkuuluttaa viiden e:n, eli esteettisten, ekologisten, emotionaalisten, eettisten ja ekonomisten arvojen yhteensovittamista yhteishyvän saavuttamiseksi.

Monenlaiset arvot risteävät esimerkiksi metsissä, joiden merkityksen kasvu kulttuuriympäristönä näkyi vahvasti neuvottelupäivien ohjelmassa. Alustuksissa Suomen metsämuseo Luston edustaja Reetta Karhunkorva puhui metsäkulttuurin ja metsäsuhteen merkityksellisyydestä ja Metsähallituksen Antti Otsamo Metsien monikäytöstä. Näiden lisäksi metsää käsiteltiin joko suoraan tai sivuten monissa muissakin esitelmissä.

Omassa alustuksessaan Karhunkorva nosti hyvin esiin suomalaiseen metsähistoriaan ja -kulttuuriin kytkeytyvän moninaisuuden ja ristiriitaisuudenkin, jotka kumpuavat etenkin erilaisista elinkeinoihin ja maailmankuvaan liittyvistä tekijöistä. Nämä taas ovat ohjanneet ihmisten henkilökohtaisia metsäsuhteita mm. utilitaristisista humanistisiin ja mystisistä primitivistisiin ja biosentrisiin näkökulmiin. Metsähallituksen puheenvuorossa puolestaan metsien käytössä vilahtelivat kaikki Sepänmaan mainitsemat viisi e:tä, mutta niiden välisestä tasapainosta oli hankalampi vakuuttua. Otsamon puheessa ekonominen ulottuvuus näytti ainakin nousevan tärkeimmäksi ja esteettinen sille alisteiseksi. Tämä havainnollistui mm. siinä, miten Metsähallituksen suorittama metsien raivaus, maisemien avaaminen ja niiden niin sanottu tekeminen nähtiin toteutettavan ikään kuin kaikkien hyväksymien, yksien ja ainoiden esteettisten arvojen pohjalta. Ongelmaksi tässä ekonomisten tarpeiden mukaan sovitetussa esteettisen vaalimisessa muodostuu metsäympäristöön liittyvien esteettisten näkökulmien moninaisuus ja niiden suhteet erilaisiin ekologisiin, emotionaalisiin ja eettisiin tekijöihin. Mainituksi tulivat myös viime aikaiset Metsähallituksen ja Greenpeacen väliset tukkanuottajaiset, joita Otsamo kuvasi tutkitun järkitiedon ja tunnevyöryn väliseksi kahnaukseksi. Asettumatta tässä yhteydessä leiriin taikka toiseen, odotan kuitenkin mielenkiinnolla Jyväskylän yliopistossa työskentelevän luonnonsuojelubiologi ja metsäekologi Panu Halmeen tutkimusryhmän piakkoin tehtävää arviointiretkeä ja sen tuloksia kiistan alla olevista Oulujärven Kaarresalon ja Kuostonsaaren metsistä.

Kulttuuriympäristöön sisältyvät moninaiset näkökulmat havainnollistuivat myös esimerkiksi kansainvälisen suunnittelu- ja konsulttialan yritys Rambollin edustajan Eevaliisa Härön puheenvuorosta, joka käsitteli suuriin tiehankkeisiin liittyviä ympäristökysymyksiä. Esityksessä maita ja mantuja halkovaa tietä ei näet tarkasteltu kulttuuriympäristöön istutettuna elementtinä, vaan auton ikkunan läpi nähtynä maisemien sarjana. Kulttuuriympäristössä asuva ja siinä eri tavoin liikkuva tarkastelee ympäristöään moninaisemmin ja muodostaa siihen luonnollisesti autoilijaa syvemmän suhteen. Kuten Dave Lindholm on tilanteen sanallistanut: ”Kävellen ympäristö tarkentuu, autoillen se liukuu”.

Kummatkin näkökulmat ovat kuitenkin täysin valideja kulttuuriympäristön kokemisen muotoja, joskaan eivät keskenään ristiriidattomia. Tie on ympäristöön tuleva uusi ja näkyvä elementti, joka tuo keskusteluun erilaisia arvoja ja merkityksiä. Tämänkaltaisiin tapauksiin, kuten myös edellä esitettyihin metsäsuhteisiin liittyvissä kulttuuriympäristökysymyksissä ei voida välttyä ajattelemasta talouden ja kulttuurin välisiä suhteita. Ympäristön kulttuuriset arvot tunnustetaan laajasti, ja etenkin juhlapuheiden tasolla, mutta itseisarvon saavuttamisessa se häviää helposti taloudelle niin voimassa kuin nopeudessakin. Suuren tiehankkeen kohdalla toki otetaan hyvien menettelytapojen ja toisinaan säännösten sekä lakienkin puitteissa huomioon kuhunkin ympäristöön kytkeytyvät kulttuuriset arvot, mutta harvemmin se on tie, joka väistyy kulttuuriarvojen tieltä. Ylipäänsä kulttuurin ja talouden painissa ensin mainittu joutuu tiukkaan siltaan, josta päästäkseen sen tulee laatia nopeasti perusteellisia ja painavia perusteita. Näistä usein puuttuvan nopean ja suuren taloudellisen hyödyn lisäksi ongelmalliseksi taistossa muodostuu monisäikeisten kohteiden, asioiden, ilmiöiden ja arvojen hidas kartoittaminen sekä neuvotteluissa käytetyn yhteisen kielen puuttuminen.

Haasteita siis riittää, jotta kulttuuriympäristökysymyksissä löydettäisiin tasapaino Sepänmaan mainitsemien viiden e:n sisältämien arvojen välillä. Juuri tämänkaltaisen tasapainon etsimiseen kulttuuriympäristön neuvottelupäivät ovat mitä mainioin kanava, joskin suotavaa olisi, että tapahtuman puhujistoon saataisiin vielä selkeämmin kunkin eri e:n edustajia. Arvojen yhteen sovittamiseen ja yhteisen kielen löytämiseen tarvitaan erilaisten näkemysten välistä vuoropuhelua, kompromissien tekoa ja myös kulttuuriympäristötiedon levittämistä ja ympäristökasvatusta, jotka nousivatkin esiin useissa eri puheenvuoroissa.

Kulttuuriympäristöt ja kuuluminen

Neuvottelupäivien teema ”luonto ja kulttuuri” on kiinnostava myös paikkaan kiinnittymistä ja kuulumista käsittelevän tutkimuksen näkökulmasta. Kuulumisen ja kiinnittymisen kysymykset nousevat esiin pohdittaessa esimerkiksi ihmisten ympäristösuhteen perustaa, ja sitä, mitä ympäristössä pidetään merkityksellisenä ja miksi.

Neuvottelupäivillä käydyssä keskustelussa puhuttiin paljon henkilökohtaisen kokemuksen merkityksellisyydestä ja tämänkaltaisten merkitysten kartoituksista. Toisaalta taas esiin nousivat erilaiset viranomaistaholla muodostetut rakenteet, arvot ja merkitykset, jotka omalta osaltaan luovat, vahvistavat ja ylläpitävät tiettyjä diskursiivisia kuulumisen politiikkoja ja jotka taas voivat tihkua henkilökohtaiseen kokemukseen.

Henkilökohtaiset ja diskursiiviset tasot limittyivät erityisesti metsäkeskustelussa, jossa painotettiin sekä lapsuudesta asti juontuvaa ja rakentuvaa yksilöllistä luontosuhdetta että yleistä ikään kuin kaikkien suomalaisten jakamaa yhteistä käsitystä metsistä kansallisen identiteetin perustana. Suomen Latu ry:n edustaja Eki Karlsson esimerkiksi puhui metsistä ja luonnosta terveystehtaana, jonka hyödyntäminen perustuu jokamiehenoikeuksiin niiden antaessa Suomessa jokaiselle ikään, sukupuoleen, kansallisuuteen, varallisuuteen tai maanomistajuuteen katsomatta mahdollisuuden liikkua ja oleskella luonnossa. Puheenvuorossaan Karlsson esitti jokamiehenoikeuksien turvaamista nostamalla ne Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle ja selkeämmäksi osaksi suomalaista identiteettiä. Luonnon tärkeys perusteltiin monissa muissakin esityksissä ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin lähteenä. Riikka Paloniemi Suomen ympäristökeskuksesta toi esiin mm. sen, miten luonnossa liikkuminen lisää altistumista immuunipuolustuksen kannalta tärkeille mikrobeille ja tukee tätä kautta ihmisten terveyttä. Helsingin yliopistossa ääniympäristöjä tutkiva Outi Ampuja taas kertoi hiljaisuuden tärkeydestä ihmisille ja heidän terveydelleen, sen vähentäessä stressiä ja edistäessä kuormittavista asioista palautumista. Tällaisiksi hiljaisuuden paikoiksi Ampujan tutkimuksissa nimettiin erityisesti metsät ja metsissä tapahtuva toiminta, kuten marjastus ja sienestys.

Mutta onko metsä ja luonto demokraattisine jokamiehenoikeuksineen ja hiljaisuuksineen sittenkään kaikille suomalaisille tai Suomessa asuville itsestään selviä identiteetin lähteitä tai ylipäänsä tärkeitä? Tai voisiko melun ja hiljaisuuden ohella pohtia myös valoa ja pimeyttä? Näihin kysymyksiin tulee tarttua tänä päivänä entistä tehokkaammin yhteiskunnan muuttuessa ja monipuolistuessa esimerkiksi eri syistä tapahtuvan maahanmuuton seurauksena. Vaikka toimivan metsä- ja ympäristösuhteen luominen voikin toimia avaimena suomalaisuuteen niin kulttuurisesti kuin sosiaalisestikin, saattaa metsien ja luonnon saavuttaminen sekä niistä saatavien terveyshyötyjen nauttiminen olla ihmisille myös vaikeaa ja monen mutkan takana. Tämänkaltaisten mahdollisten esteiden ja rajojen tunnistamiseen pyritään kiinnittämään huomiota erityisesti kuulumista käsittelevissä tutkimuksissa, ja näihin tulisi paneutua kulttuuriympäristötutkimuksessakin entistä tarkemmin.

Monet neuvottelupäivien alustuksista toimivat myös ajatusten herättelijöinä omien tutkimusintressieni suhteen. Esimerkiksi Yrjö Sepänmaan esittämät kirjailija Jyrki Vainosen paikkojen kokemiseen kytketyt sijamuodot saivat pohtimaan kuulumista ja kiinnittymistä laajemminkin. Vainonen erittelee esseessään Askelia kotiseudulla (2014) inessiiviin rinnastuvan sisäolennon ja adessiiviin rinnastuvan ulko-olennon, jolloin katkoksen jälkeen lapsuuden paikoissa kävely muuttui paikoilla kävelyksi. Tähän ajatukseen on helppo samastua tarkastellessani omia paikkasuhteitani ja niihin kytkeytyviä muistoja ja tunteita. Samalla se avaa väyliä pohtia ja yrittää ymmärtää paikoista lähtijöiden, niihin jäävien ja niihin palaavien tuntemuksia. Pysyykö syntymäpaikalleen jäävän suhde jatkuvasti inessiivissä, vai muuttuuko sekin ajan ja paikassa tapahtuvan muutoksen seurauksena vääjäämättä adessiiviksi? Onko pysyviä sisäolennolle ominaisia paikkasuhteita olemassakaan muualla kuin muistojemme syövereissä?

Ajatuksia kuulumisesta herättivät niin ikään neuvottelupäivien taidetta käsitelleet alustukset. Retkipaikka-yhteisön edustajan Tuija Wetterstrandin esittelemä kalliomaalausten bongaus ja niiden esiintymispaikkojen tarkastelu sekä maalausten sisällöllisten merkitysten pohtiminen yhdessä valokuvaaja Heikki Willamon kalliomaalauksista ammentaneiden valokuvien kanssa, synnyttivät ajatuksia tiettyyn kulttuuriseen jatkumoon kuulumisesta. Vaikkei tieteelliset tutkimukset pysty kertomaan mitään varmaa kalliomaalausten merkityksistä tai tekijöiden intentioista, on niiden tarkastelu, olemusten ja merkitysten pohdiskelu sekä ympäristössä konkreettisesti havaittava historiallinen perspektiivi tärkeää ihmisten kulttuurisen kuulumisen tunteen näkökulmasta.

Kalliomaalaukset sekä taiteilijaryhmä IC98:n tilataideteos, Khronoksen talo, jota neuvottelupäivillä esitteli ryhmän toinen puolisko Visa Suonpää, veivät ajatuksia siihen, mitä kulttuuriympäristöissä ylipäänsä suojellaan? Khronoksen talo on Pöytyällä Varsinaissuomessa maaseutumaisemassa ympäristössä sijaitseva taideteos, joka koostuu vanhasta jo lähes purkukunnossa olevasta talosta pihapiireineen. IC98:n taiteilijat hankkivat rakennuksen tontteineen, ympäröivät sen teräksisellä portittomalla verkkoaidalla, ja sinetöivät sen ihmiskäden toimilta 1000 vuodeksi. Ryhmän lähestymistapa teoksiinsa on tutkimuksellinen, ja se on kiinnostunut erityisesti ajan kulusta ja historiallisesta läsnäolosta.

Khronoksen talossa lähdettiin liikkeelle rakennuksista tavallisimmasta, mutta taidekontekstin myötä se muuttui erityiseksi. Khronoksen talossa ihmisen aika oli ohi, ja siellä asui nyt aika. Teoksen utooppisena tausta-ajatuksena on synnyttää keskustelua ja uusia näkökulmia, jotka korostuvat etenkin projektiin kytkeytyvän viranomaistyön kautta. Parhaillaan ELY-keskuksen selvityksen alla oleva teos haastaa pohtimaan mm. sitä, voidaanko luoda tilaa, johon ihmisellä ei ole oikeutusta? Tämä vaatii paljon sopimista ja neuvotteluja, joita tullaan käymään uudelleen ja uudelleen mikäli projekti tulee säilymään taiteilijaryhmän kaavailemat 1000 vuotta. Samalla teos ohjaa puntaroimaan sitä, miksi kulttuuriympäristötyössä suojellaan mitäkin ja miltä? Suojellaanko sitä ajalta vai ihmiseltä? Kiinnostavaa on myös se, miten kaikki kulttuuriympäristöissä tapahtuva suojelu ja suojelematta jättäminen vaikuttavat ihmisten kiinnittymiseen ja kuulumiseen, niin diskursiivisella hallinnon ja politiikan kuin henkilökohtaisellakin tasolla.

Jälkijunassa. Jatkoa – ja uusia kuulumisia – Puutarhurintalon keskusteluille

 

Ehdin vihdoin lukemaan Symposiumin jälkeen blogiin ilmestyneet kirjoitukset ja täältä uudesta vuodestakin käsin, tunnen halua jatkaa keskustelua. Herää halu liittyä siihen näin jälkijunassakin, liittyä siihen, mihin ei menneenä vuonna kiireiltään enää ehtinyt. Puutarhurintalon tapaamisen jälkeen olen käynnistänyt uusia hankkeita ja muuttanut työpisteeni Agorasta Seminaarinmäen vanhimpaan rakennukseen, Fennicumiin, jossa Suomen ensimmäinen  suomenkielinen opettajankoulutuslaitos aikanaan aloitti toimintansa. Tämän hiljaisen rakennuksen huminaa kuunnellessani, ruutuikkunan läpi mäntyjen peittämää rinnettä katsellessani huomaan, että Puutarhurintalon keskustelut elävät, jatkuvat minussa ja tunnen halua liittyä keskusteluun edelleen.

Mutta kuten moneen otteeseen joulukuussa totesimme, kuulumisessa ei ole kyse vain halusta. Kiireen kirous voi estää liittymisen keskusteluun, mutta yhtä lailla – ja huomattavasti rajumminkin – toisten tekemät määrittelyt rajaavat meitä. Rapakon takana presidentti Trump sulkee rajoja; paikat joissa olemme, elämme, joista tulemme, ja niiden muille mukanaan tarjoamat ajatusrakennelmat ja mielikuvat kulkevat edellämme. Paikat, joista tulemme, joista niin sanotusti olemme kotoisin, kulkevat edellämme. Ne antavat meille identiteettejä ulkopuolisten silmissä – ja kiinnittävät meitä maisemiin, joita usein alitajuisestikin kannamme mukanamme meille kuuluvina maisemina, maisemina joihin itse kuulumme, ja joiden vuoksi ehkä vierastamme sitä maisemaa, jossa elämme. Ja niinpä tuskin sattumaa on sekään, että ”me” Belonging-hankkeessa olemme kaikki itsekin junan – sellaisen vanhan ja upottavapenkkisen pikajunan – tuomia, emmekä itsestään selvästi kuulu Jyväskylään, asuinpaikkaamme, tunne sitä omaksemme, kodiksi.  – Niin kuin emme mitenkään itsestään selvästi kuulu yliopistoonkaan, joka toimintojaan ”tehostamalla” yhä tarkemmin valvoo rajojaan tarkentamalla vaikkapa käyttäjätunnusten käyttöaikoja ja sitomalla työtilojen käytön yhä tarkemmin niitä käyttävien ja tarvitsevien tutkijoiden saamiin rahoituksiin – samaan aikaan kun meidän halutaan tekevän yhä laajempaa yhteistyötä yhä hauraammalta rahoituspohjalta samaan aikaan kun sisäilmaongelmat ja digi-ideologiat pakottavat tutkijat luopumaan kirjoistaan ja muistiinpanoistaan, jotka sitovat heidät omaan tutkijan historiaansa, antaa ajattelulle historian ja juuret. Vanhoista rakennuksista luopumalla yliopisto kadottaa yhteytensä omaan historiaansa – ja niihin jalanjälkiin, jotka esimerkiksi täällä Fennicumissa viipyilevät kuluneiden puuportaiden maalipinnan alla, ja asettavat tutkijan ruumiillisenkin muistamisen jatkumoihin. Ei historia elä meissä vain sanoina.

**

Omassa ryhmässämme pohdimme paikkasuhdetta – ruumiillisen ja affektiivisen, tunteisiin ja ruumiintiloihin pureutuvia kokemuksia ja niiden suhdetta paikan representaatioihin ja diskursseihin, joissa tiloja ja paikkoja tuotetaan. Pyöreän pöydän ääressä kuulimme ja kuuntelimme gallerioiden kynnyksiä – ja kynnysten ylittämistä (Juho Jäppinen), suomenruotsalaisuuden glokaaleja paikantumisia nykykirjallisuudessa (Kaisa Kurikka), lahtelaisuuden rakentumista blogissa ja suomalaisuuden syntymistä villasukkakilpailussa (Anna Kouhia). Kirsin (Heimonen) työkokemus ja dementiakodissa syntyneet kaltaisuuden kokemukset asukkaiden ja tanssijan välillä, taiteen vastustus ja hallitsemattomuus, häiriö työntekijöiden työssä, ja taiteen ja paikan kuvaamisen ja paikkasuhteen rakentamisen mahdollisuudet tutkimusmenetelminä Antin (Vallius) ja minun tutkimuksissani saivat kukin ajan ja tilan tulla  – ainakin osittain – puhutuiksi.

Kiinnitin huomioni siihen, että pyöreän pöydän ääressä puheenvuorot olivat pitkiä. Pohtivia. Ja pohdintoja kuultiin ja kuunneltiin. Symposiumin tarjoamassa tilassa keskustelut rakentuivat ääneen ajatellen, hajatellenkin. Ja kun ajatus ei ole valmis, se jättää raon uudelle. Säröt jättävät oven auki.

Keskeneräisyydellä on oma estetiikkansa. Sillä on myös oma etiikka ja politiikkansa, ja haluankin jatkaa Ollin (Löytty) vakavaa leikkiä kuulumisen merkityksistä.

Kuulumisella on normatiivisten ulottuvuuksiensa lisäksi oma moraalinen merkityksensä. Tällöin on kyse vastuusta. Ei siis vain, mitä minun kuuluu tehdä vaan mitkä asiat kuuluvat minulle? Mihin on puututtava, mihin, vaikkapa tutkijana otettava kantaa. Kysymys liittyy siihen, mitä teemme, niin kuin Tuijan kysymys kuului, akateemisten tapaamisten ulkopuolelle ja aiheisiin joihin tartumme, mutta myös tieteenalojen välisiin rajanvetoihin.

Kuuluminen kytkeytyy myös tieteenalaisuuteen. Kenelle  – tai mille tieteenalalle  – vaikkapa sairaus kuuluu? Mitä tekemistä vaikkapa kaltaisellani kielen ja kulttuurin tutkijalla on psyko- ja lääketieteiden hallinnoimilla tieteen kentillä? Ja toisinpäin: mitä tapahtuu sellaiselle lääketieteelle, joka kadottaa kosketuksensa sairauksien kulttuurisiin merkityksiin, kokemuksiin ja sosiaalisiin ulottuvuuksiin? Tapoihin, jolla sairaudet, vammat ja niiden aiheuttama kärsimys vaikuttavat siihen, miten pystymme paikoissa liikkumaan, miten koemme tilan, tunnemme sen meille tarjoamat rajat – ja miten, toisaalta, suhtaudumme niihin paikkoihin, joihin sairaus assosioituu? Miten käsitämme ja käsitteellistämme ne verkostot, joihin sairaudet meidät kytkevät – ovet – konkreettiset, fyysiset ja sosiaaliset – joita sairaudet sulkevat ja avaavat?

Omassa tutkimuksessani puhun psyykkisestä kärsimyksestä, jotta mielenterveysongelmat lääketieteen ja sosiaali- ja terveyspalveluiden lisäksi liittyisivät – liittäisivät terveen ja sairaan mielen tilat – myös paikan pohdintaan, ja olemassaolon, maailmassa olemisen ja eksistenssin diskursiivisten ehtojen lisäksi kuulumisen ja kiinnittymisen materiaalisuuteen, tunteisiin ja affekteihin myös kerronnan, kokemuksen näkyväksi tekemisen tasolla. Näin tapahtuu teatterissa. Näin tapahtuu myös neulonnassa, taidetilojen ja -teosten tuomisessa/luomisessa kaupunkiin, tanssissa ja kuvaamisessa. Valokuvakirjoissa, printeissä.

Tutkijan vastuuseen kuuluu myös sen pohtiminen, kenelle tieto kuuluu? Kuka omistaa tiedon? Kysymykseen kenelle tieto kuuluu, kuuluu myös se, kuka, ketkä tiedon käyttäjiksi ajatellaan? Ketä luetaan mahdolliseen yleisöön kuuluviksi? Kirjoitanko toisista toisille, eri vai samoille toisille, itseni kaltaisiksi ajattelemilleni? Tiedolla on objekti, subjekti. Kirjoitetulla, esitetyllä tiedolla aina myös datiivi – se sijamuoto, joka lauseen tasolla vastaa kysymykseen mille, kenelle jotakin tehdään. Yhteisessä keskustelussa se liittyi kysymykseen siitä, kirjoitanko kuolleista, kuolleille, eläville kuolleista? Sairastuneista sairastuneille, toipilaille, tai mahdollisesti joskus sairastuville, jotka eivät tuota mahdollisuutta, oman elämän haurautta, (vielä) uskalla ajatellakaan. Taidepohjaiset menetelmät tutkimisen ja tutkimustulosten jakamisen tapoina voivat tehdä tutkimuksesta saavutettavampaa, tuoda lähelle. Ne voivat myös vieraannuttaa. Taide ei itsestään selvästi demokratisoi. Kynnys väliaikaiseen kaupunkigalleriaan voi olla korkea, vaatia useita ohikävelyitä, etäisen kohtaamisen toistoa.

Kysymys kynnyksistä palauttaa meidät kuulumisen materiaaliseen, konkreettisiin omistussuhteisiin viittaavaan merkitykseen. Kenelle maa kuuluu on paitsi diskursiivinen myös taloudellisjuridinen kysymys? Kenelle jokin tila kuuluu? Kuka sen omistaa? Kuka omistaa paikat, jossa tietoa tuotetaan? Palveleeko omistus paikan tai paikassa toteutettavan toiminnan tehtävää? Insinööriajattelussa paikka on paikka jossa tehdään ja tuotetaan. Humanistisessa ajattelussa paikalla ja tehtävällä on historia, juuret, jatkumo.

Paikan omistamisen ja siellä toteutettava tehtävä ja sitä asuttavat tai siinä työtään tekevät ihmiset yhä useammin ovat eri tahoja, joiden intressit harovat eri suuntiin, menevät ristiinkin. Kenelle paikan – olipa kyse sitten vuokratiloista tai etnisten tai kansallisten ryhmien – määrittely silloin kuuluu? Kuka ja miten piirtää rajat? Tässä Minna Rainion ja Hanna Koikkalaisen valokuvateokset antoivat ajateltavaa, pysäyttivät kuvien kautta ajattelemaan liikettä rajoilla, rajankäyntiä. Nyt presidentti Trump pystyttää muuria. Halla-Aho ehdottaa sanktioita niille, jotka pelastavat Euroopan rajoille hukkuvia merestä. Ehdottomilla rajoilla ja ehdottomilla totuuksilla varustettuina meistä tulee kovia, sydämettömiä ja typeriä. Keskustelu, jaettu ruoka, juoma ja keskeneräisyys luovat tilan, johon on lupa liittyä myös hajatellen, hapuillen. Puutarhurin talossa elää henki, joka mahdollistaa sellaisen, hetkellisesti turvallisen kohtaamisen, jonka kentälläkin ajattelen olevan uuden luomisen ehto. Samaan aikaan aina joku, jokin rajautuu ulkopuolelle, kulkee ohi. Ja niin kuin rajoilla aina, on tärkeää pohtia sitäkin, miten millaisena tuo ohikulkeminen kuuluu ”meille.”

Kiitollisuus mukanaolosta syntyy osaltaan myös kuulumisen hauraudesta ja sen tiedostamisesta, että niin yliopiston myöntämistä kulkuluvista ja tilapolitiikasta kuin ulkoisten rahoittajien päätöksistä riippuu, aukeavatko Puutarhurin talon ovet ensi kerralla edes symposiumin järjestäjille.