Rajoja, kontrasteja ja kuulumisia Narvassa

Lenin

Negotiations of Belonging. 7th International Conference of Young Folklorists

Kirjoittaneet Kaisa Ahvenjärvi, Kaisa Hiltunen, Tuija Saresma ja Nina Sääskilahti. Kuvat: Tuija Saresma.

Kun kuuden hengen porukkamme lähti lokakuun alussa konferenssimatkalle Viron Narvaan, oli ilmassa seikkailun tuntua. Kaupunki oli meille entuudestaan tuntematon, ja olimme vain hämärästi tietoisia niistä syistä, miksi Tarton yliopiston ”Nuorten folkloristien” Negotiations of Belonging -konferenssi oli päätetty järjestää tuossa itäisessä rajakaupungissa, yli kolmen tunnin bussimatkan päässä Tallinnasta. Kolmen päivän aikana sekä konferenssin teemasta että kaupungista valkeni monia kiinnostavia seikkoja. Paluumatkalla saatoimme todeta, että rujon pittoreski Narva oli mitä osuvin paikka kuulumisen neuvotteluja käsittelevän konferenssin pitämiseen.

Piiripunkt
Narva on kahden maan ja maanosan rajalla.

Konferenssi pidettiin viihtyisässä Narva Collegessa, joka on rakennettu Raatihuoneentorille sodassa pommitetun rakennuksen mallin mukaan. Konferenssi alkoi professori Nira Yuval-Davisin luennolla, jossa hän puhui paikantuneesta (situated) intersektionaalisuudesta sekä teki eroa kuulumisen ja kuulumisen politiikan ja toisaalta kuulumisen politiikan ja identiteettipolitiikan välille. Yuval-Davis korosti jokapäiväisen elämän (everyday life) merkitystä: perinteisten ”kuulumisen kategorioiden” kuten kansalaisuuden ja luokan lisäksi myös epäviralliset arjen yhteisöt, perheiden ja ystävien verkostot, tuottavat merkittäviä eroja ihmisten sosiaaliseen asemaan. Yuval-Davisin teoreettinen, mutta silti empiriaan kytkeytyvä luento oli kuulumisen kysymyksistä kiinnostuneelle opettavainen kokemus.

Konferenssin iltatilaisuudessa Narva Collegen dekaani kuvasi Narvaa toisiinsa törmäävien kuulumisen poliittisten projektien näyttämönä. Virossa elää toive Narvan virolaistumisesta tulevien sukupolvien aikana. Toisaalta yli 90 prosenttia narvalaisista puhuu venäjää, ja venäläiseen kulttuuriin identifioituminen on vahvaa: esimerkiksi Voiton päivän juhlallisuuksien järjestäminen on venäjänkielisille luonnollista, mutta se herättää vironkielisessä vähemmistössä tunteita ja nostaa pintaan kaunoja Viron miehityksen ajalta. Narva Collegessakin opiskelee yhä enemmän nimenomaan Venäjältä tulleita opiskelijoita. Collegen käytävältä bongasimme kielipoliittisesti silmiä avaavan julisteen, jossa muistutettiin, että tässä oppilaitoksessa saa puhua ylpeästi myös viroa.

juliste
Kielipolitiikkaa. Yli 90 prosenttia Narvan asukkaista puhuu venäjää. Collegessa saa puhua ylpeästi myös viroa.

Keskustellessamme näistä kysymyksistä tarttolaisten kollegojemme kanssa Narva Collegen sodalta säästyneessä kellaritilassa käynnistyi illan musiikillinen ohjelmanumero. Kauniiseen venäläiseen kansanlauluun kehotettiin yleisöäkin tulemaan mukaan. Paluu hotellihuoneeseen ei tuonut vaihtelua: televisiosta näkyi vain yksi, venäjänkielinen kanava. Narvassa valtaosa asukkaista seuraa kuulemamme mukaan ainoastaan Venäjän tv-kanavia. He eivät myöskään miellä itseään niinkään virolaisiksi vaan eurooppalaisiksi.

JOki
Narva-joki Viron ja Venäjän Rajalla. Ivangorodin linna nähtynä Narvan linnan tornista.

Narvan merkityksellisyys tapahtuman teemojen, kuulumisen neuvottelujen, kannalta tuli toden teolla esiin toisena konferenssipäivänä. Aamupäivällä pääsimme ekskursiolle Narvan linnaan. Rajajoen törmillä vastatusten sijaitsevat Narvan ja Ivangorodin linnoitukset muistuttavat vaikuttavalla tavalla Viron ja Venäjän pitkästä ja sotaisesta suhteesta ja Viron asemasta monien valloittajien alaisuudessa. Narvan kaupungissa raja on läsnä muutenkin kuin konkreettisena valtioiden välisenä rajana, jolle kertynyttä rekkajonoa tähyilimme linnan tornista. Narvaa kutsutaan vironvenäläisten pääkaupungiksi ja todellakin vain noin 5 prosenttia kaupungin väestöstä puhuu viroa.

Linna
Konferenssiohjelmaan mahtui myös opastettu kierros Narvan linnaan.

Konferenssin toisen päivän iltana paikallinen elokuvantekijä Birgit Rosenberg esitteli dokumenttielokuvaansa Gerassimov’s Women (2017). Elokuva kertoo narvalaisessa Gerassimovin puistossa kokoontuvista iäkkäistä venäläisrouvista, jotka muistelevat sotaa, neuvostomenneisyyttä ja edesmenneitä miehiään. Rosenberg pohjusti elokuvaa Narvan asuttamista käsittelevällä historiikilla. Hän kertoi myös elokuvassa esiintyvien rouvien elämänvaiheista, minkä ansiosta Narvan jännitteinen historia avautui taas uudesta perspektiivistä. Elokuva ja sitä seurannut vilkas keskustelu toivat yhteen monia konferenssin teemoja. Ne palauttivat erityisesti mieleen Yuval-Davisin huomion intersektionaalisen tutkimusotteen ja paikantuneen katseen tärkeydestä silloin kun kuulumisen moninaisuus arjen tasolla halutaan tuoda esiin.

Rajatyötä käsitteli myös konferenssin toisen keynote-puhujan, akatemiatutkija Tuulikki Kurjen luento Suomen ja Neuvostoliiton suhteesta ja rajanylittämisen kokemuksista. Kurki analysoi, miten fiktiossa ja omaelämäkerroissa on kuvattu lännen ja idän rajalla olemisen traumaattisuutta. Rajaseudun identiteettiä leimaavat kodittomuus ja välissä oleminen (in-betweenness), jotka muodostavat perustan uusille postnationaalisille, liikkuville identiteeteille. Kurki toi esiin, että rajoja ylittävät ihmiset eivät välttämättä edes halua kuulua rajan kummallekaan puolelle.
Usein konferenssimatkoilla harmittaa se, että mielenkiintoiset paikat jäävät näkemättä. Narvan konferenssi oli poikkeus, sillä ehdimme tutustua myös kaupunkiin. Matkasta tuli monitasoinen elämys. Kiitos järjestäjille hienosta ja monipuolisesta ohjelmasta.

Delegaatio
Narvan konferenssiin osallistuivat Jyväskylän yliopiston Mutku-laitoksen tutkijat Nina Sääskilahti (vas.), Tuija Saresma, Johanna Turunen, Kaisa Hiltunen ja Kaisa Ahvenjärvi.

Keskustelua luonnosta ja kulttuurista – Arts of Belonging/Crossing Borders -hankkeet Kulttuuriympäristön neuvottelupäivillä

Valokuvaaja Heikki Willamo esittelemässä Myyttinen matka -sarjansa kuvia.

Vuotuiset, Museoviraston yhdessä maakuntamuseoiden ja muiden toimijoiden kanssa järjestämät Kulttuuriympäristön neuvottelupäivät vietettiin 9.-10.10. Kotkassa, Merikeskus Vellamossa. Arts of Belonging ja Crossing Borders -hankkeita edustava allekirjoittanut osallistui päiville tällä kertaa ainoastaan kuuntelijana.

Neuvottelupäivät on suunnattu ensisijaisesti Museovirastossa, maakuntamuseoissa, valtakunnallisissa erikoismuseoissa ja muissa ammatillisissa museoissa sekä Metsähallituksessa, Liikennevirastossa ja valtion aluehallinnossa kulttuuriperintöä tai -ympäristöä koskevaa työtä tekeville. Näiden lisäksi mukana on myös eri alojen tutkijoita sekä muita aihepiiristä kiinnostuneita yhteistyötahoja. Neuvottelupäivien tavoitteena on edistää kulttuuriympäristöalan ammattilaisten verkostoitumista ja yhteistä keskustelua, joka on kulloisellakin kerralla kiedottu jonkin tietyn teeman ympärille. Tämän vuoden teemana oli luonto ja kulttuuri.

Kulttuuriympäristöstä, maisemasta, tilasta ja paikasta kiinnostuneena tutkijana koen erittäin tärkeäksi osallistua tämän kaltaisiin tapahtumiin, joissa pääsee kosketuksiin yhteiskunnassa tehtävään konkreettiseen ympäristöä käsittelevään työhön. On hyvä verkostoitua, kuulla, keskustella ja oppia hahmottamaan esimerkiksi sitä, miten omaa paikkaan kiinnittymiseen ja kuulumiseen asemoituvaa tutkimustyötä tuloksineen on mahdollista hyödyntää kulttuuriympäristötyössä ja tuoda osaksi päätöksentekoa ja ihmisten arkea. Piipahdukset teorioista käytännöntyötä tekevien pariin ovat hyödyllisiä ja perspektiiviä laajentavia kokemuksia.

Monitulkintainen kulttuuriympäristö

Tutkimusta on hankalaa, jos ei aivan mahdotonta tehdä ilman selkeitä käsitteitä ja niiden tarkkoja määritelmiä, jotka toisinaan tekevät tekstien sisällöistä varsin monimutkaisia. Tätä vasten on hyvä muistaa, että jo kulttuuriympäristö on käytännön työssä liian abstrakti käsite. Neuvottelupäivien alustajien joukossa oli ihmisiä yliopistotutkijoista museoväkeen, erilaisista järjestöistä ja yhteisöistä kansainvälisiin yrityksiin sekä kaupunkien, Metsähallituksen ja Suomen ympäristökeskuksen virkamiehistä taiteilijoihin, ja jokaisella heistä oli hieman erilainen näkemys kulttuuriympäristöstä. Tämä ei ole sinänsä ihme, sillä kulttuuriympäristö on monitahoinen kokonaisuus, jota kukin tarkastelija tarkastelee omasta positiostaan, kiinnittäen siihen omasta näkökulmastaan keskeisiä arvoja ja merkityksiä. Toki nämä arvot ja merkitykset leikkaavat useiden eri tahojen välillä, mutta käsitys kulttuuriympäristöstä on silti laaja ja monitulkintainen.

Neuvottelupäivien ensimmäisessä alustuksessa Ympäristöestetiikan emeritusprofessori Yrjö Sepänmaa ohjasi ajatuksia maisemasuhteen esteettisiin ulottuvuuksiin. Puheenvuorossaan Sepänmaa lähti liikkeelle ihmisen luomista arvostuksista järjestää luonto rumaksi tai kauniiksi ja tavoista inhimillistää luontoa sekä maisemaa. Maiseman katsoja kohtaa maiseman kasvot, jotka katsovat takaisin. Luonto reagoi ihmisen lailla siihen kohdistuvaan toimintaan, joka voidaan tulkita niin maiseman kasvojen ehostuksena ja kuin haavojen viiltämisenä ja arpien synnyttämisenä. Mutta mitkä toimet aiheuttavat mitäkin vaikutuksia ja kenelle, vaihtelee eri tieteenalojen ja toimijoiden arvostusten ja näkökulmien mukaan. Biologi, taidehistorioitsija ja ekonomi voivat painottaa keskenään hyvinkin erilaisia maisema-arvoja, vaikka heidän kaikkien tuottama tutkimustieto osallistuu luonnon ja maiseman ohjailuun. Näin ollen Sepänmaa peräänkuuluttaa viiden e:n, eli esteettisten, ekologisten, emotionaalisten, eettisten ja ekonomisten arvojen yhteensovittamista yhteishyvän saavuttamiseksi.

Monenlaiset arvot risteävät esimerkiksi metsissä, joiden merkityksen kasvu kulttuuriympäristönä näkyi vahvasti neuvottelupäivien ohjelmassa. Alustuksissa Suomen metsämuseo Luston edustaja Reetta Karhunkorva puhui metsäkulttuurin ja metsäsuhteen merkityksellisyydestä ja Metsähallituksen Antti Otsamo Metsien monikäytöstä. Näiden lisäksi metsää käsiteltiin joko suoraan tai sivuten monissa muissakin esitelmissä.

Omassa alustuksessaan Karhunkorva nosti hyvin esiin suomalaiseen metsähistoriaan ja -kulttuuriin kytkeytyvän moninaisuuden ja ristiriitaisuudenkin, jotka kumpuavat etenkin erilaisista elinkeinoihin ja maailmankuvaan liittyvistä tekijöistä. Nämä taas ovat ohjanneet ihmisten henkilökohtaisia metsäsuhteita mm. utilitaristisista humanistisiin ja mystisistä primitivistisiin ja biosentrisiin näkökulmiin. Metsähallituksen puheenvuorossa puolestaan metsien käytössä vilahtelivat kaikki Sepänmaan mainitsemat viisi e:tä, mutta niiden välisestä tasapainosta oli hankalampi vakuuttua. Otsamon puheessa ekonominen ulottuvuus näytti ainakin nousevan tärkeimmäksi ja esteettinen sille alisteiseksi. Tämä havainnollistui mm. siinä, miten Metsähallituksen suorittama metsien raivaus, maisemien avaaminen ja niiden niin sanottu tekeminen nähtiin toteutettavan ikään kuin kaikkien hyväksymien, yksien ja ainoiden esteettisten arvojen pohjalta. Ongelmaksi tässä ekonomisten tarpeiden mukaan sovitetussa esteettisen vaalimisessa muodostuu metsäympäristöön liittyvien esteettisten näkökulmien moninaisuus ja niiden suhteet erilaisiin ekologisiin, emotionaalisiin ja eettisiin tekijöihin. Mainituksi tulivat myös viime aikaiset Metsähallituksen ja Greenpeacen väliset tukkanuottajaiset, joita Otsamo kuvasi tutkitun järkitiedon ja tunnevyöryn väliseksi kahnaukseksi. Asettumatta tässä yhteydessä leiriin taikka toiseen, odotan kuitenkin mielenkiinnolla Jyväskylän yliopistossa työskentelevän luonnonsuojelubiologi ja metsäekologi Panu Halmeen tutkimusryhmän piakkoin tehtävää arviointiretkeä ja sen tuloksia kiistan alla olevista Oulujärven Kaarresalon ja Kuostonsaaren metsistä.

Kulttuuriympäristöön sisältyvät moninaiset näkökulmat havainnollistuivat myös esimerkiksi kansainvälisen suunnittelu- ja konsulttialan yritys Rambollin edustajan Eevaliisa Härön puheenvuorosta, joka käsitteli suuriin tiehankkeisiin liittyviä ympäristökysymyksiä. Esityksessä maita ja mantuja halkovaa tietä ei näet tarkasteltu kulttuuriympäristöön istutettuna elementtinä, vaan auton ikkunan läpi nähtynä maisemien sarjana. Kulttuuriympäristössä asuva ja siinä eri tavoin liikkuva tarkastelee ympäristöään moninaisemmin ja muodostaa siihen luonnollisesti autoilijaa syvemmän suhteen. Kuten Dave Lindholm on tilanteen sanallistanut: ”Kävellen ympäristö tarkentuu, autoillen se liukuu”.

Kummatkin näkökulmat ovat kuitenkin täysin valideja kulttuuriympäristön kokemisen muotoja, joskaan eivät keskenään ristiriidattomia. Tie on ympäristöön tuleva uusi ja näkyvä elementti, joka tuo keskusteluun erilaisia arvoja ja merkityksiä. Tämänkaltaisiin tapauksiin, kuten myös edellä esitettyihin metsäsuhteisiin liittyvissä kulttuuriympäristökysymyksissä ei voida välttyä ajattelemasta talouden ja kulttuurin välisiä suhteita. Ympäristön kulttuuriset arvot tunnustetaan laajasti, ja etenkin juhlapuheiden tasolla, mutta itseisarvon saavuttamisessa se häviää helposti taloudelle niin voimassa kuin nopeudessakin. Suuren tiehankkeen kohdalla toki otetaan hyvien menettelytapojen ja toisinaan säännösten sekä lakienkin puitteissa huomioon kuhunkin ympäristöön kytkeytyvät kulttuuriset arvot, mutta harvemmin se on tie, joka väistyy kulttuuriarvojen tieltä. Ylipäänsä kulttuurin ja talouden painissa ensin mainittu joutuu tiukkaan siltaan, josta päästäkseen sen tulee laatia nopeasti perusteellisia ja painavia perusteita. Näistä usein puuttuvan nopean ja suuren taloudellisen hyödyn lisäksi ongelmalliseksi taistossa muodostuu monisäikeisten kohteiden, asioiden, ilmiöiden ja arvojen hidas kartoittaminen sekä neuvotteluissa käytetyn yhteisen kielen puuttuminen.

Haasteita siis riittää, jotta kulttuuriympäristökysymyksissä löydettäisiin tasapaino Sepänmaan mainitsemien viiden e:n sisältämien arvojen välillä. Juuri tämänkaltaisen tasapainon etsimiseen kulttuuriympäristön neuvottelupäivät ovat mitä mainioin kanava, joskin suotavaa olisi, että tapahtuman puhujistoon saataisiin vielä selkeämmin kunkin eri e:n edustajia. Arvojen yhteen sovittamiseen ja yhteisen kielen löytämiseen tarvitaan erilaisten näkemysten välistä vuoropuhelua, kompromissien tekoa ja myös kulttuuriympäristötiedon levittämistä ja ympäristökasvatusta, jotka nousivatkin esiin useissa eri puheenvuoroissa.

Kulttuuriympäristöt ja kuuluminen

Neuvottelupäivien teema ”luonto ja kulttuuri” on kiinnostava myös paikkaan kiinnittymistä ja kuulumista käsittelevän tutkimuksen näkökulmasta. Kuulumisen ja kiinnittymisen kysymykset nousevat esiin pohdittaessa esimerkiksi ihmisten ympäristösuhteen perustaa, ja sitä, mitä ympäristössä pidetään merkityksellisenä ja miksi.

Neuvottelupäivillä käydyssä keskustelussa puhuttiin paljon henkilökohtaisen kokemuksen merkityksellisyydestä ja tämänkaltaisten merkitysten kartoituksista. Toisaalta taas esiin nousivat erilaiset viranomaistaholla muodostetut rakenteet, arvot ja merkitykset, jotka omalta osaltaan luovat, vahvistavat ja ylläpitävät tiettyjä diskursiivisia kuulumisen politiikkoja ja jotka taas voivat tihkua henkilökohtaiseen kokemukseen.

Henkilökohtaiset ja diskursiiviset tasot limittyivät erityisesti metsäkeskustelussa, jossa painotettiin sekä lapsuudesta asti juontuvaa ja rakentuvaa yksilöllistä luontosuhdetta että yleistä ikään kuin kaikkien suomalaisten jakamaa yhteistä käsitystä metsistä kansallisen identiteetin perustana. Suomen Latu ry:n edustaja Eki Karlsson esimerkiksi puhui metsistä ja luonnosta terveystehtaana, jonka hyödyntäminen perustuu jokamiehenoikeuksiin niiden antaessa Suomessa jokaiselle ikään, sukupuoleen, kansallisuuteen, varallisuuteen tai maanomistajuuteen katsomatta mahdollisuuden liikkua ja oleskella luonnossa. Puheenvuorossaan Karlsson esitti jokamiehenoikeuksien turvaamista nostamalla ne Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle ja selkeämmäksi osaksi suomalaista identiteettiä. Luonnon tärkeys perusteltiin monissa muissakin esityksissä ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin lähteenä. Riikka Paloniemi Suomen ympäristökeskuksesta toi esiin mm. sen, miten luonnossa liikkuminen lisää altistumista immuunipuolustuksen kannalta tärkeille mikrobeille ja tukee tätä kautta ihmisten terveyttä. Helsingin yliopistossa ääniympäristöjä tutkiva Outi Ampuja taas kertoi hiljaisuuden tärkeydestä ihmisille ja heidän terveydelleen, sen vähentäessä stressiä ja edistäessä kuormittavista asioista palautumista. Tällaisiksi hiljaisuuden paikoiksi Ampujan tutkimuksissa nimettiin erityisesti metsät ja metsissä tapahtuva toiminta, kuten marjastus ja sienestys.

Mutta onko metsä ja luonto demokraattisine jokamiehenoikeuksineen ja hiljaisuuksineen sittenkään kaikille suomalaisille tai Suomessa asuville itsestään selviä identiteetin lähteitä tai ylipäänsä tärkeitä? Tai voisiko melun ja hiljaisuuden ohella pohtia myös valoa ja pimeyttä? Näihin kysymyksiin tulee tarttua tänä päivänä entistä tehokkaammin yhteiskunnan muuttuessa ja monipuolistuessa esimerkiksi eri syistä tapahtuvan maahanmuuton seurauksena. Vaikka toimivan metsä- ja ympäristösuhteen luominen voikin toimia avaimena suomalaisuuteen niin kulttuurisesti kuin sosiaalisestikin, saattaa metsien ja luonnon saavuttaminen sekä niistä saatavien terveyshyötyjen nauttiminen olla ihmisille myös vaikeaa ja monen mutkan takana. Tämänkaltaisten mahdollisten esteiden ja rajojen tunnistamiseen pyritään kiinnittämään huomiota erityisesti kuulumista käsittelevissä tutkimuksissa, ja näihin tulisi paneutua kulttuuriympäristötutkimuksessakin entistä tarkemmin.

Monet neuvottelupäivien alustuksista toimivat myös ajatusten herättelijöinä omien tutkimusintressieni suhteen. Esimerkiksi Yrjö Sepänmaan esittämät kirjailija Jyrki Vainosen paikkojen kokemiseen kytketyt sijamuodot saivat pohtimaan kuulumista ja kiinnittymistä laajemminkin. Vainonen erittelee esseessään Askelia kotiseudulla (2014) inessiiviin rinnastuvan sisäolennon ja adessiiviin rinnastuvan ulko-olennon, jolloin katkoksen jälkeen lapsuuden paikoissa kävely muuttui paikoilla kävelyksi. Tähän ajatukseen on helppo samastua tarkastellessani omia paikkasuhteitani ja niihin kytkeytyviä muistoja ja tunteita. Samalla se avaa väyliä pohtia ja yrittää ymmärtää paikoista lähtijöiden, niihin jäävien ja niihin palaavien tuntemuksia. Pysyykö syntymäpaikalleen jäävän suhde jatkuvasti inessiivissä, vai muuttuuko sekin ajan ja paikassa tapahtuvan muutoksen seurauksena vääjäämättä adessiiviksi? Onko pysyviä sisäolennolle ominaisia paikkasuhteita olemassakaan muualla kuin muistojemme syövereissä?

Ajatuksia kuulumisesta herättivät niin ikään neuvottelupäivien taidetta käsitelleet alustukset. Retkipaikka-yhteisön edustajan Tuija Wetterstrandin esittelemä kalliomaalausten bongaus ja niiden esiintymispaikkojen tarkastelu sekä maalausten sisällöllisten merkitysten pohtiminen yhdessä valokuvaaja Heikki Willamon kalliomaalauksista ammentaneiden valokuvien kanssa, synnyttivät ajatuksia tiettyyn kulttuuriseen jatkumoon kuulumisesta. Vaikkei tieteelliset tutkimukset pysty kertomaan mitään varmaa kalliomaalausten merkityksistä tai tekijöiden intentioista, on niiden tarkastelu, olemusten ja merkitysten pohdiskelu sekä ympäristössä konkreettisesti havaittava historiallinen perspektiivi tärkeää ihmisten kulttuurisen kuulumisen tunteen näkökulmasta.

Kalliomaalaukset sekä taiteilijaryhmä IC98:n tilataideteos, Khronoksen talo, jota neuvottelupäivillä esitteli ryhmän toinen puolisko Visa Suonpää, veivät ajatuksia siihen, mitä kulttuuriympäristöissä ylipäänsä suojellaan? Khronoksen talo on Pöytyällä Varsinaissuomessa maaseutumaisemassa ympäristössä sijaitseva taideteos, joka koostuu vanhasta jo lähes purkukunnossa olevasta talosta pihapiireineen. IC98:n taiteilijat hankkivat rakennuksen tontteineen, ympäröivät sen teräksisellä portittomalla verkkoaidalla, ja sinetöivät sen ihmiskäden toimilta 1000 vuodeksi. Ryhmän lähestymistapa teoksiinsa on tutkimuksellinen, ja se on kiinnostunut erityisesti ajan kulusta ja historiallisesta läsnäolosta.

Khronoksen talossa lähdettiin liikkeelle rakennuksista tavallisimmasta, mutta taidekontekstin myötä se muuttui erityiseksi. Khronoksen talossa ihmisen aika oli ohi, ja siellä asui nyt aika. Teoksen utooppisena tausta-ajatuksena on synnyttää keskustelua ja uusia näkökulmia, jotka korostuvat etenkin projektiin kytkeytyvän viranomaistyön kautta. Parhaillaan ELY-keskuksen selvityksen alla oleva teos haastaa pohtimaan mm. sitä, voidaanko luoda tilaa, johon ihmisellä ei ole oikeutusta? Tämä vaatii paljon sopimista ja neuvotteluja, joita tullaan käymään uudelleen ja uudelleen mikäli projekti tulee säilymään taiteilijaryhmän kaavailemat 1000 vuotta. Samalla teos ohjaa puntaroimaan sitä, miksi kulttuuriympäristötyössä suojellaan mitäkin ja miltä? Suojellaanko sitä ajalta vai ihmiseltä? Kiinnostavaa on myös se, miten kaikki kulttuuriympäristöissä tapahtuva suojelu ja suojelematta jättäminen vaikuttavat ihmisten kiinnittymiseen ja kuulumiseen, niin diskursiivisella hallinnon ja politiikan kuin henkilökohtaisellakin tasolla.

Jälkijunassa. Jatkoa – ja uusia kuulumisia – Puutarhurintalon keskusteluille

 

Ehdin vihdoin lukemaan Symposiumin jälkeen blogiin ilmestyneet kirjoitukset ja täältä uudesta vuodestakin käsin, tunnen halua jatkaa keskustelua. Herää halu liittyä siihen näin jälkijunassakin, liittyä siihen, mihin ei menneenä vuonna kiireiltään enää ehtinyt. Puutarhurintalon tapaamisen jälkeen olen käynnistänyt uusia hankkeita ja muuttanut työpisteeni Agorasta Seminaarinmäen vanhimpaan rakennukseen, Fennicumiin, jossa Suomen ensimmäinen  suomenkielinen opettajankoulutuslaitos aikanaan aloitti toimintansa. Tämän hiljaisen rakennuksen huminaa kuunnellessani, ruutuikkunan läpi mäntyjen peittämää rinnettä katsellessani huomaan, että Puutarhurintalon keskustelut elävät, jatkuvat minussa ja tunnen halua liittyä keskusteluun edelleen.

Mutta kuten moneen otteeseen joulukuussa totesimme, kuulumisessa ei ole kyse vain halusta. Kiireen kirous voi estää liittymisen keskusteluun, mutta yhtä lailla – ja huomattavasti rajumminkin – toisten tekemät määrittelyt rajaavat meitä. Rapakon takana presidentti Trump sulkee rajoja; paikat joissa olemme, elämme, joista tulemme, ja niiden muille mukanaan tarjoamat ajatusrakennelmat ja mielikuvat kulkevat edellämme. Paikat, joista tulemme, joista niin sanotusti olemme kotoisin, kulkevat edellämme. Ne antavat meille identiteettejä ulkopuolisten silmissä – ja kiinnittävät meitä maisemiin, joita usein alitajuisestikin kannamme mukanamme meille kuuluvina maisemina, maisemina joihin itse kuulumme, ja joiden vuoksi ehkä vierastamme sitä maisemaa, jossa elämme. Ja niinpä tuskin sattumaa on sekään, että ”me” Belonging-hankkeessa olemme kaikki itsekin junan – sellaisen vanhan ja upottavapenkkisen pikajunan – tuomia, emmekä itsestään selvästi kuulu Jyväskylään, asuinpaikkaamme, tunne sitä omaksemme, kodiksi.  – Niin kuin emme mitenkään itsestään selvästi kuulu yliopistoonkaan, joka toimintojaan ”tehostamalla” yhä tarkemmin valvoo rajojaan tarkentamalla vaikkapa käyttäjätunnusten käyttöaikoja ja sitomalla työtilojen käytön yhä tarkemmin niitä käyttävien ja tarvitsevien tutkijoiden saamiin rahoituksiin – samaan aikaan kun meidän halutaan tekevän yhä laajempaa yhteistyötä yhä hauraammalta rahoituspohjalta samaan aikaan kun sisäilmaongelmat ja digi-ideologiat pakottavat tutkijat luopumaan kirjoistaan ja muistiinpanoistaan, jotka sitovat heidät omaan tutkijan historiaansa, antaa ajattelulle historian ja juuret. Vanhoista rakennuksista luopumalla yliopisto kadottaa yhteytensä omaan historiaansa – ja niihin jalanjälkiin, jotka esimerkiksi täällä Fennicumissa viipyilevät kuluneiden puuportaiden maalipinnan alla, ja asettavat tutkijan ruumiillisenkin muistamisen jatkumoihin. Ei historia elä meissä vain sanoina.

**

Omassa ryhmässämme pohdimme paikkasuhdetta – ruumiillisen ja affektiivisen, tunteisiin ja ruumiintiloihin pureutuvia kokemuksia ja niiden suhdetta paikan representaatioihin ja diskursseihin, joissa tiloja ja paikkoja tuotetaan. Pyöreän pöydän ääressä kuulimme ja kuuntelimme gallerioiden kynnyksiä – ja kynnysten ylittämistä (Juho Jäppinen), suomenruotsalaisuuden glokaaleja paikantumisia nykykirjallisuudessa (Kaisa Kurikka), lahtelaisuuden rakentumista blogissa ja suomalaisuuden syntymistä villasukkakilpailussa (Anna Kouhia). Kirsin (Heimonen) työkokemus ja dementiakodissa syntyneet kaltaisuuden kokemukset asukkaiden ja tanssijan välillä, taiteen vastustus ja hallitsemattomuus, häiriö työntekijöiden työssä, ja taiteen ja paikan kuvaamisen ja paikkasuhteen rakentamisen mahdollisuudet tutkimusmenetelminä Antin (Vallius) ja minun tutkimuksissani saivat kukin ajan ja tilan tulla  – ainakin osittain – puhutuiksi.

Kiinnitin huomioni siihen, että pyöreän pöydän ääressä puheenvuorot olivat pitkiä. Pohtivia. Ja pohdintoja kuultiin ja kuunneltiin. Symposiumin tarjoamassa tilassa keskustelut rakentuivat ääneen ajatellen, hajatellenkin. Ja kun ajatus ei ole valmis, se jättää raon uudelle. Säröt jättävät oven auki.

Keskeneräisyydellä on oma estetiikkansa. Sillä on myös oma etiikka ja politiikkansa, ja haluankin jatkaa Ollin (Löytty) vakavaa leikkiä kuulumisen merkityksistä.

Kuulumisella on normatiivisten ulottuvuuksiensa lisäksi oma moraalinen merkityksensä. Tällöin on kyse vastuusta. Ei siis vain, mitä minun kuuluu tehdä vaan mitkä asiat kuuluvat minulle? Mihin on puututtava, mihin, vaikkapa tutkijana otettava kantaa. Kysymys liittyy siihen, mitä teemme, niin kuin Tuijan kysymys kuului, akateemisten tapaamisten ulkopuolelle ja aiheisiin joihin tartumme, mutta myös tieteenalojen välisiin rajanvetoihin.

Kuuluminen kytkeytyy myös tieteenalaisuuteen. Kenelle  – tai mille tieteenalalle  – vaikkapa sairaus kuuluu? Mitä tekemistä vaikkapa kaltaisellani kielen ja kulttuurin tutkijalla on psyko- ja lääketieteiden hallinnoimilla tieteen kentillä? Ja toisinpäin: mitä tapahtuu sellaiselle lääketieteelle, joka kadottaa kosketuksensa sairauksien kulttuurisiin merkityksiin, kokemuksiin ja sosiaalisiin ulottuvuuksiin? Tapoihin, jolla sairaudet, vammat ja niiden aiheuttama kärsimys vaikuttavat siihen, miten pystymme paikoissa liikkumaan, miten koemme tilan, tunnemme sen meille tarjoamat rajat – ja miten, toisaalta, suhtaudumme niihin paikkoihin, joihin sairaus assosioituu? Miten käsitämme ja käsitteellistämme ne verkostot, joihin sairaudet meidät kytkevät – ovet – konkreettiset, fyysiset ja sosiaaliset – joita sairaudet sulkevat ja avaavat?

Omassa tutkimuksessani puhun psyykkisestä kärsimyksestä, jotta mielenterveysongelmat lääketieteen ja sosiaali- ja terveyspalveluiden lisäksi liittyisivät – liittäisivät terveen ja sairaan mielen tilat – myös paikan pohdintaan, ja olemassaolon, maailmassa olemisen ja eksistenssin diskursiivisten ehtojen lisäksi kuulumisen ja kiinnittymisen materiaalisuuteen, tunteisiin ja affekteihin myös kerronnan, kokemuksen näkyväksi tekemisen tasolla. Näin tapahtuu teatterissa. Näin tapahtuu myös neulonnassa, taidetilojen ja -teosten tuomisessa/luomisessa kaupunkiin, tanssissa ja kuvaamisessa. Valokuvakirjoissa, printeissä.

Tutkijan vastuuseen kuuluu myös sen pohtiminen, kenelle tieto kuuluu? Kuka omistaa tiedon? Kysymykseen kenelle tieto kuuluu, kuuluu myös se, kuka, ketkä tiedon käyttäjiksi ajatellaan? Ketä luetaan mahdolliseen yleisöön kuuluviksi? Kirjoitanko toisista toisille, eri vai samoille toisille, itseni kaltaisiksi ajattelemilleni? Tiedolla on objekti, subjekti. Kirjoitetulla, esitetyllä tiedolla aina myös datiivi – se sijamuoto, joka lauseen tasolla vastaa kysymykseen mille, kenelle jotakin tehdään. Yhteisessä keskustelussa se liittyi kysymykseen siitä, kirjoitanko kuolleista, kuolleille, eläville kuolleista? Sairastuneista sairastuneille, toipilaille, tai mahdollisesti joskus sairastuville, jotka eivät tuota mahdollisuutta, oman elämän haurautta, (vielä) uskalla ajatellakaan. Taidepohjaiset menetelmät tutkimisen ja tutkimustulosten jakamisen tapoina voivat tehdä tutkimuksesta saavutettavampaa, tuoda lähelle. Ne voivat myös vieraannuttaa. Taide ei itsestään selvästi demokratisoi. Kynnys väliaikaiseen kaupunkigalleriaan voi olla korkea, vaatia useita ohikävelyitä, etäisen kohtaamisen toistoa.

Kysymys kynnyksistä palauttaa meidät kuulumisen materiaaliseen, konkreettisiin omistussuhteisiin viittaavaan merkitykseen. Kenelle maa kuuluu on paitsi diskursiivinen myös taloudellisjuridinen kysymys? Kenelle jokin tila kuuluu? Kuka sen omistaa? Kuka omistaa paikat, jossa tietoa tuotetaan? Palveleeko omistus paikan tai paikassa toteutettavan toiminnan tehtävää? Insinööriajattelussa paikka on paikka jossa tehdään ja tuotetaan. Humanistisessa ajattelussa paikalla ja tehtävällä on historia, juuret, jatkumo.

Paikan omistamisen ja siellä toteutettava tehtävä ja sitä asuttavat tai siinä työtään tekevät ihmiset yhä useammin ovat eri tahoja, joiden intressit harovat eri suuntiin, menevät ristiinkin. Kenelle paikan – olipa kyse sitten vuokratiloista tai etnisten tai kansallisten ryhmien – määrittely silloin kuuluu? Kuka ja miten piirtää rajat? Tässä Minna Rainion ja Hanna Koikkalaisen valokuvateokset antoivat ajateltavaa, pysäyttivät kuvien kautta ajattelemaan liikettä rajoilla, rajankäyntiä. Nyt presidentti Trump pystyttää muuria. Halla-Aho ehdottaa sanktioita niille, jotka pelastavat Euroopan rajoille hukkuvia merestä. Ehdottomilla rajoilla ja ehdottomilla totuuksilla varustettuina meistä tulee kovia, sydämettömiä ja typeriä. Keskustelu, jaettu ruoka, juoma ja keskeneräisyys luovat tilan, johon on lupa liittyä myös hajatellen, hapuillen. Puutarhurin talossa elää henki, joka mahdollistaa sellaisen, hetkellisesti turvallisen kohtaamisen, jonka kentälläkin ajattelen olevan uuden luomisen ehto. Samaan aikaan aina joku, jokin rajautuu ulkopuolelle, kulkee ohi. Ja niin kuin rajoilla aina, on tärkeää pohtia sitäkin, miten millaisena tuo ohikulkeminen kuuluu ”meille.”

Kiitollisuus mukanaolosta syntyy osaltaan myös kuulumisen hauraudesta ja sen tiedostamisesta, että niin yliopiston myöntämistä kulkuluvista ja tilapolitiikasta kuin ulkoisten rahoittajien päätöksistä riippuu, aukeavatko Puutarhurin talon ovet ensi kerralla edes symposiumin järjestäjille.

’Me’ Puutarhurin talossa

Taide-paikka-kuuluminen -symposiumin työryhmässämme oli taiteesta, etiikasta ja politiikasta kiinnostuneita. Aikaa oli liian vähän, jotta ’me’ (Minna Rainio, Tommi Römpötti, Kaisa Hiltunen, Kuisma Korhonen ja Ninni Sääskilahti) olisimme päässeet edes alkuun. Onneksi emme päässeet myöskään loppuun. Enpä halua kuvitella niin kammottavaa tilaa, joka merkitsisi etiikan ja politiikan loppua. Kuvitelkaamme toisia tiloja.

Ilta pimeni, me istuimme Puutarhurin talossa. Yhdessä määritimme itsemme enemmän tai vähemmän marginaaliin. Marginaalista – tai vaikkapa maan tasalta, kuten Juho Jäppinen totesi – maailma näyttää toisenlaiselta.

Mutta Saara Jäntille tuli mieleen: ”Kun ulkoa pimeästä katsoo läpi Puutarhurin talon valaistujen ikkunoiden ja näkee meidät, saattaakin nähdä etuoikeutetun joukon, jonka käsittää keskukseksi.” Tuija Saresma jatkoi hetken päästä: ”Mutta mitä meidän tulisi sen jälkeen tehdä, kun olemme lähteneet täältä?”

Hyvään tähtäävällä kuulumisen politiikalla tavoittelemme oikeutta ja tasa-arvoa kaikille ja toivomme, ettei ketään suljeta ulos. Olkaamme äänekkäitä ja kriittisiä.

Mutta Kirsi Heimonen kävelee hiljaa. Ei ole tarpeen pakottaa ketään ryhmän liikkeeseen, yhdenmukaisuutta ja samuutta korostavan ryhmän kuulumiseen. Kuisma Korhonen sanoi jotakuinkin: ”Kuulumisessa minua häiritsee tietty joukko-opillisuus.” Ei-kuulumistaan korostava Derrida sanoi työryhmässämme minun suuni lausumana: ”Älkää laskeko minua ryhmäänne kuuluvaksi, haluan säilyttää vapauteni, aina. Kyse ei ole vain singulariteetistäni ja toiseudestani, vaan myös asettumisesta suhteeseen singulaarisuuden ja toiseuden kanssa.”

Etiikka nousee kyvystä havaita toisen toiseus. Jos vain haluamme nähdä ja kuulla, näemme ja kuulemme aivan varmasti joka päivä ne, jotka on tahtomattaan asetettu marginaaliin ja jotka haluaisivat osallistua. Ulossulkeminen on usein arkipäiväistä jotakin valittua joukkojen jakaman, erottelevan ominaisuuden alleviivaamista, hiljaista huomiotta jättämistä, silmien ja korvien sulkemista.

Sinnikkäimpien symposiumlaisten muodostaman pienen ryhmän ilta päättyi yhteiseen huudahdukseen: ”Hyvä me! ’Me’ voi kääntyä yksittäistä yksilöä tai toista ’meistä’ syntynyttä ryhmää vastaan. Mutta ’me’ on onneksi joskus myös hyvä tila.

Kuisma Korhonen: Kuulua, osallistua

Hei, ja kiitos symposiumista! Olipa todella virkistävä ja elähdyttävä tapaaminen!

Seuraavana päivänä, junamatkalla Jyväskylästä Helsinkiin, muotoilin itselleni joitain symposiumin aikana esiin nousseita puheenaiheita – etenkin koskien kuulumisen ja osallistumisen välistä käsitteellistä eroa. Ajattelin, että näitä voisi jakaakin, niin hajanaisia ja alustavia kuin nämä ovatkin.

***

Kuuluvatko turvapaikanhakijat suomalaiseen yhteiskuntaan vai eivät? Saako kuka tahansa, joka ylittää maan rajat ja sanoo maagisen sanan asylum saman tien oikeuden kuulua suomalaiseen yhteiskuntaan? Ei kai? Ei kai ainakaan samalla tavalla kuin me kantasuomalaiset kuulumme Suomeen, tai miten Suomi kuuluu meille? Ei kai näin kuulu olla?

Edellinen kysymys olisi helppo torjua vain kansallismielisen fobian ilmauksena. Mutta jos haluamme ymmärtää tuon fobian juuria, meidän pitää ehkä hetkeksi pysähtyä sen äärelle – niihin toiveisiin ja pelkoihin, joille halumme kuulua johonkin itseemme isompaan yhteisöön perustuu.

Ja jos uskomme voivamme esittää parempia kysymyksiä, meidän pitäisi osata muotoilla ne.

***

Jos maahanmuuttajan sallitaan tulla maahan ja pysyä maassa, hänestä pitäisi kaiken järjen mukaan jossain vaiheessa tulla suomalainen. Viimeistään kansalaisuuden saaminen vahvistaa, ainakin virallisesti, hänen kuulumisensa suomaisten yhteisöön, vaikka hänen sukujuurensa olisivatkin jossain muualla. Mutta eihän se näin aina mene. Voi olla, etteivät kaikki tunnusta hänen kuulumistaan, tai ettei hän itsekään tunne vielä kuuluvansa. Euroopassa on monia toisen tai kolmannenkin polven maahanmuuttajia, jotka edelleenkään eivät tunne kuuluvansa – eivät enää esi-isiensä maahan, mutta eivät asuinmaahansakaan.

(On kuitenkin hyvä muistaa, kun tarpeeksi kauas mennään ajassa taaksepäin, kaikkien niin sanottujen kantasuomalaistenkin sukujuuret ovat jossain muualla kuin Suomen nykyisten rajojen sisäpuolella. Me kaikki olemme maahanmuuttajataustaisia.)

Etenkin juuri maahan saapunut turvapaikanhakija on vielä välitilassa. Hän ei selvästikään vielä kuulu ”suomalaiseen yhteiskuntaan”, mutta ei enää täysin ole kuulumattakaan. Hän kuuluu laajempaan joukkoon, johon myös suomalainen yhteiskunta kuuluu, ihmiskuntaan. Kansainvälisten sopimusten mukaan hänellä on oikeus hakea turvaa myös muista maista, jos hän voi osoittaa olevansa lähtömaassaan vainon kohteena. Mutta vaikka turvapaikanhakijalla periaatteessa tämä oikeus olisikin, kestää aina oman aikansa ennen kuin tuo oikeus on todistettu, ennen kuin turvapaikan hakemiseen liittyvä prosessi on käyty läpi, ja ennen kuin hänestä tulee maahanmuuttaja, joka eräänä päivänä voi toivottavasti kokea ja sanoa kuuluvansa suomalaiseen yhteiskuntaan. Mitä hän tekee tässä kuulumisen ja ei-kuulumisen välitilassa?

***

Vaikka turvapaikanhakija ei vielä kuuluisikaan tulomaansa yhteiskuntaan, hän jo väistämättä osallistuu sen toimintaan. Jo pelkästään se, että hän ylittää rajan, saa aikaan muutoksia yhteiskunnassa. Rajanylitys käynnistää erilaisia viranomaistoimituksia, herättää tunteita, synnyttää keskustelua, joskus kiistojakin. Hänen ja kohtalontovereidensa tulo tietää yhteiskunnalle rahanmenoa, mutta myös ihmisille työllistymismahdollisuuksia, kun eri puolille maata perustetaan vastaanottokeskuksia ja palkataan henkilökuntaa.

Ja riippumatta siitä, mikä turvapaikanhakijan kohtalo tulee jatkossa olemaan, hänen pitäisi voida, ensimmäisestä rajanylityspäivästä lähtien, myös aktiivisesti osallistua tulomaansa yhteisöjen elämään. Hänen pitäisi voida tutustua ihmisiin, kertoa heille oman tarinansa, laittaa ruokaa, tehdä työtä, huolehtia lapsistaan, elää elämäänsä. Välittämättä siitä, tunteeko hän jo kuuluvansa uuteen yhteisöön tai tunnustetaanko hänet siihen kuuluvaksi.

Lähtömaassaan pakolaiseksi ajautunut henkilö on usein joutunut valinnan eteen. Hän ei välttämättä ole voinut valita sitä, luokitellaanko hänet kuuluvan ”syyrialaisten” yhteisöön vai ei. Sen sijaan hän on kenties tehnyt valinnan, osallistuuko hän esimerkiksi Syyrian hallituksen sotatoimiin vai ei. Kieltäytymällä osallistumasta hän on ottanut riskin, joka voi johtaa maanpakolaisuuteen, vankeuteen tai hengen menetykseen, mutta hän on säilyttänyt edes jossain määrin valinnanvapautensa.

****

Monet kirjallisuudentutkijat tuntevat Jacques Derridan esseen ”La loi du genre”, genren laki. Yksi sen keskeisiä ajatuksia on, että kirjalliset tekstit eivät koskaan ”kuulu” mihinkään genreen, kirjallisuudenlajiin, vaan pikemminkin ”osallistuvat” niihin, yhteen tai useampaan. Tämä osallistuminen ei kuitenkaan koskaan ole koskaan puhdasta eikä jäännöksetöntä eikä koskaan varsinaisesti yllä ”kuulumisen” asteelle.

Samaan tapaan voisi ajatella, että ihmiset kyllä osallistuvat eri yhteisöjen toimintaan, mutta tämä osallistuminen ei tarkoita tai edellytä sitä, että ihminen jäännöksettömästi kuuluisi näihin yhteisöihin.

”Kuuluminen” ei terminä välttämättä ole lopullinen eikä kategorisoiva. Ihminen voi kuulua samaan aikaan useaankin yhteisöön, hän voi liittyä ja erota näistä yhteisöistä. Silti termissä on jotain joukko-opin siihen tuomaa ehdottomuutta: alkio joko kuuluu johonkin joukkoon tai ei kuulu. Kuuluminen määrittää rajan, joka sulkee joukkoon kuulumattomat ulkopuolelle.

”Osallistuminen” sen sijaan ei ole ehdotonta. Osallistumisessa on erilaisia asteita, eikä se siten muodosta mitään selvää rajaa, jonka ulkopuolelle rajattaisiin ne, jotka eivät osallistu. Ihminen voi osallistua jonkun verran, omalla tavallaan. Tai olla osallistumatta.

***

Olen kahteen otteeseen asunut Ranskassa, molemmilla kerroilla vajaan vuoden verran. Olisi liioittelua väittää, että olisin noina lyhyinä jaksoina tuntenut kuuluvani täysvertaisena jäsenenä ranskalaiseen yhteiskuntaan. Sen sijaan tunnen osallistuneeni monella tapaa sen toimintaan: opiskelin, tutkin, kirjoitin artikkeleita, käytin lääkäripalveluita, vein lastani päiväkotiin.

Suomeen sen sijaan tunnen hyvinkin kuuluvani. Sauna, järvenrannat, keskiolut. Vai – onko tämäkään kuulumiseni puhdasta ja jäännöksetöntä? Olen pärjännyt Suomen ulkopuolellakin. Jos ajattelen henkisiä esi-isiäni, minuun syvästi vaikuttaneita ajattelijoita, kirjailijoita tai muusikoita, niin huomaan suurimman osan heistä olleen muun maalaisia. Vaikka geenini ovat voittopuolisesti suomalaisia ja kieleni suomi, ovat mielessäni velloneet kulttuuriset meemit olleet usein ylirajaisia. Toisinaan akateemisissa konferensseissa huomaan kuuluvani ylikansalliseen heimoon, humanisteihin, joita yhdistää toisiinsa muun muassa nationalismien vastustus. Harrastan musiikkia yhtyeessä, joka tekee laulunsa englanniksi ja jonka musiikkia ladataan netistä eri puolilla maailmaa, ilmeisesti enimmäkseen valtameren tuolla puolen.

Kuulun ja en kuulu. Henkiselle vapaudelle on tärkeää pystyä ottamaan etäisyyttä kaikkein läheisimpiinkin viitekehyksiin, olivatpa nämä sitten kansallisia tai ammatillisia. Ehkä parempi olisi sanoa osallistuvani (varsin intensiivisesti) suomalaiseen yhteiskuntaan, osallistuvani kansainväliseen humanistiseen yhteisöön. Molemmat ovat minulle rakkaita yhteisöjä, mutta sisimmässäni tunnen olevani muutakin kuin niiden jäsen, joihinkin tiettyihin joukkoihin sitoutunut alkio.

***

Postmodernia yhteiskuntaa on kuvattu prekariaatin yhteiskunnaksi, jossa pysyvät identiteetit ovat korvautuneet väliaikaisilla, muuttuvilla ja korvattavissa olevilla. Kuuluminen johonkin alkaa tuntua etuoikeudelta, kun työsuhteet ja perheyhteisöt ovat yhä useammin väliaikaisia. Uusi ihmisihanne tuntuu olevan mihinkään kuulumaton, loputtomiin joustava yksilö, joka osallistuu hetken ajan tähän, hetken ajan tuohon, kunnes saavuttaa sen iän jonka jälkeen hänellä ei enää ole markkina-arvoa eikä hänen osallistumistaan enää kaivata.

Toisaalta vapaus valita osallistumisensa aste tuntuu sekin harvojen ja valittujen etuoikeudelta. Suurin osa ihmiskunnasta on edelleen sidottu omaan ympäristöönsä, omaan yhteisöönsä, omaan identiteettiinsä. Kuten Sygmunt Bauman on määritellyt, uusi glokaali maailmanjärjestys on toisille globalisaatiota, toisille lokalisaatiota. Slummien asukkaalle on harvoin mahdollista nousta majansa seiniä tärisyttävään suihkukoneeseen ja osallistua jonkun toisen yhteisön toimintaan. Toisinaan hänen taas on pakko lähteä. Kertooko haluni korostaa pikemminkin osallistumista kuin kuulumista omasta etuoikeutetusta asemastani?

Mutta ehkä köyhälläkin on suurempi vapaus valita osallistumisensa kuin kuulumisensa aste. 1900-luvun alun intialaisilta ei juuri kysytty, haluavatko he kuulua brittiläiseen imperiumiin vai eivät. Mahatma Gandhin suuri oivallus oli, että kuulumisestaan huolimatta myös köyhä intialainen saattoi halutessaan kieltäytyä osallistumasta vallanpitäjien hallintoon. Kansalaistottelemattomuuden mahdollisuus perustuu juuri sille, että kansalaisten, kansaan kuuluvien jäsenten, on mahdollista olla osallistumatta tekoihin, jotka eivät vastaa sen oikeudentajua.

***

Jos termillä ”identiteetti” haluaa nähdä positiivisen sisällön, niin se ei ole niinkään mitään ehdotonta samuutta tai jäännöksetöntä kuulumista, vaan pikemminkin tiettyä muutoksen hitautta, osallistumisen johdonmukaisuutta, eettistä sitoutumista hetken yli.

Identiteettiä – tai kuulumista – ei pidä ajatella jonakin luonnollisena ja annettuna, vaan moraalisen sitoutumisen prosessina. Lupaan osallistua tämän yhteisön toimintaan myös huonoina päivinä. Tunnustan myös sen, etten koskaan voi olla olemassa itsekseni, tarvitsen muita, olen saanut muilta paljon, olen kietoutunut monilla eri tavoin muiden elämään. Jos hylkäisin lähimmäisteni yhteisön, hylkäisin jotain oleellista myös itsessäni.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten voisi osallistua tarvittaessa toistenkin yhteisöjen toimintaan, tai etteivät myös ”meidän” yhteisöömme kuulumattomat voisi osallistua oman yhteisömme toimintaan.

***

”Kuuluminen” kuulostaa mukavan rauhoittavalta. Minä kuulun tänne. Olen aina kuulunut, tulen aina kuulumaan. Näin kuuluu olla.

Mutta tiedämmehän me, että kaikki kuuluminen on vain väliaikaista. Elämä on lainaa. Olemme väliaikaisia koosteita, materian keräytymiä, jotka hetken ajan kieppuvat enemmän tai vähemmän koossa pysyvinä ja tunnistettavina hahmoina ennen kuin hajoavat osaksi universumin hiukkaspyörteitä.

En kuulu pysyvästi edes ihmiskuntaan. Osallistun ihmisyyteen, sen lyhyen aikaa kun olen elossa, tai ihmisyys osallistuu minuun.

Tai, jos termillä ihmiskunta on jotain merkitystä, niin ehkä juuri se, että jaamme keskenämme saman haurauden ja väliaikaisuuden. Hieman kuten sukupuolentutkijana tunnetuksi tullut Judith Butler asian ilmaisi, meillä ei ole mitään pysyviä sopimuksia elämän kanssa – meillä on vain pätkäelämiä (precarious lives) – ja juuri tämän pitäisi olla se tärkein asia, joka meitä yhdistää.

Paitsi että ei tuo hauraus ja väliaikaisuus vain ihmisten ominaisuus ole. Kun peuhaan koirani kanssa lattialla, osallistumme molemmat nisäkkyyteen, tai vielä laajemmin ilmaistuna elämäksi kutsuttuun materiaaliseen prosessiin, planetaarisuuteen.

***

Niin, vielä kerran kiitos mahdollisuudesta osallistua ryhmänne toimintaan, vaikka en siihen varsinaisena jäsenenä kuulukaan

t. Kuisma

 

Taide, paikka, kuuluminen -symposium: Hitaus, kapina ja keskustelun arvo

Tutkimushankkeemme järjesti joulukuussa symposiumin nimellä Taide – paikka – kuuluminen. Olimme kutsuneet paikalle tutkijoita ja taiteilijoita, joiden tiesimme työskentelevän päivän teemojen parissa, koska uskoimme, että meillä olisi toisillemme jotakin annettavaa. (Katso päivän ohjelma ja osallistujat täältä.)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Päivän ohjelma. Kuva: Mari Kivijärvi.

Symposium tarkoitti antiikin Kreikassa juhlaa, jossa juotiin viiniä ja keskusteltiin, ehkä myös nautittiin runoista, musiikista tai teatterista. Wikipedian mukaan symposium oli kunnioitettujen perheiden miesten areena, jolla he saattoivat debatoida, juonitella, kehuskella tai vain vehkeillä ja rellestää. Meidän symposiumissamme ei osallistumista rajoitettu sukupuolen tai taustan perusteella. Vehkeily ei ollut päätarkoitus, kun mietimme taiteen, paikan ja kuulumisen teemoja, mutta kapinahenki suoritus- ja tulospuhetta vastaan oli lähtökohtamme.

Tarkoitus oli tarjota mahdollisuus rennolle, kiireettömälle ja inspiroivalle päivälle. Halusimme luoda vapaamuotoisen tilan kohtaamisille, kysymyksille, ihmettelylle, yhdessä ajattelemiselle – kaikelle sellaiselle, mihin nykyisin ei tunnu olevan aikaa. Tiede ja akateeminen tutkimus painottavat yhä enemmän mitattavia suorituksia, palasiksi pilkottuja projekteja, tulospisteitä. Taidekentälläkin kaikesta on oltava hyötyä, vähintään hyvinvointivaikutuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tuijan tervetuliaissanat. Kuva: Mari Kivijärvi.

Meille tiede ja taide merkitsevät uteliaisuutta, tiedonjanoa, halua tarkastella monimutkaisia ja vaikeitakin ilmiöitä, hitaasti, kiireettömästi ja syvemmin. Tutkimushankkeemme lähti liikkeelle yhteisistä kiinnostuksen kohteista ja halusta keskustella yhdessä, yksin puurtamisen eetosta kyseenalaistaen. Tärkeä osa hankettamme on ollut puolivalmiiden ajatusten jakaminen ja kehittely, yleinen ihmettely, välillä tuskastelu ja purina ja manailu, mutta myös ilo ja juhlakin. Olemme toimineet yhdessä, aluksi ilman tavoitteita ja vielä rahoituksen saatuammekin yhteisöllisesti. Olemme kirjoittaneet, julkaisseet ja järjestäneet seminaareja, kuten akatemiassa kuuluu, mutta myös käyneet lounailla, päivällisillä, risteilyllä, kaljoilla ja kirjoitusretriitissä.

Symposiumin idea oli oleilla yhdessä vapaamuotoisesti laajemmassa porukassa: luvassa oli tutustumista, keskustelua ja aikaa vapaalle ideoinnille ilman suorituspaineita ja tulosvelvoitteita. Halusimme mahollistaa ihmettelyn, kuulostelun, yhteisten kiinnostuksen ja kummastelun kohteiden etsimisen ja löytämisen. Pääasia oli vapaamuotoinen keskustelu, taustalla toive siitä, että näin voimme luoda jonkin uuden syntymiselle mahdollisuuden.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joulun tunnelmaa. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Luotimme siihen, että koolle kutsumamme hienon joukon keskuudessa ei tarvita muuta kuin materiaaliset puitteet, luonteva oleminen kyllä löytää uomansa. Näin kävi. Keskustelimme yhdessä ja ryhmissä, söimme hyvin ja nautimme antiikin symposiumien tapaan toki myös viiniä – rikoimme suomalaisia traditioita ja tarjosimme sitä tilkan jo lounaalla! Illaksi varatusta taide-esityksestäkin tuli monenlaisten sattumien takia erityisen hauska ja vapaamuotoinen. Loppuillasta saimme vielä nauttia spontaanista pianomusiikista à la Kuisma Korhonen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aamukahvin ja -teen kanssa nautittiin fetapiirakkaa. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Minulle päivän keskusteluista jäivät mieleen avainsanoina artivismi aktivismin taiteellisen toiminnan muotona, tarkoituksellinen hitaus ja osallisuus. Nämä kaikki liittyvät taiteeseen tutustumisena ja joutilaan (akateemisen) yhteisön radikaaliin subversiivisuuteen. Muistutimme itseämme ja toisiamme symposiumimme kapinallisuudesta ja keskustelusta arvona sinänsä.

Jotta symposiumin hyvää tekevät vaikutukset eivät haihtuisi arjen kiireisiin, pyysimme osallistujia kirjoittamaan muutaman sanasen kokemuksestaan. Meidän ja vieraidemme ajatuksia alla yhdessä Mari Kivijärven ottamien valokuvien kanssa. Pisimmät tekstit, Olli Löytyn Kuulumisen monta merkitystä ja Nina Sääskilahden Me Puutarhurin talossa julkaisemme omina blogikirjoituksinaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pienryhmätyöskentelyä. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Kiitämme kaikkia symposiumiin osallistuneita – teidän läsnäolonne teki päivästä hienon. Kiitos Koneen säätiölle, joka rahoitti tutkimushankkeemme Kuulumisen kulttuurisuus: Kiinnittymisen affektiivisuus ja materiaalisuus, englanniksi Arts of Belonging (2015–2017) ja mahdollisti tämänkin symposiumin järjestämisen. Lämmin kiitos käytännön järjestelyistä vastanneille Mari Koskelalle ja Mari Kivijärvelle.

Tuija Saresma

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vapaata keskustelua, pizzaa ja viiniä. Kuva: Mari Kivjärvi.

 

Symposiumin jälkeen

Kutsutaan ja kustannetaan parikymmentä ihmistä ympäri Suomen Jyväskylään syömään, juomaan ja keskustelemaan ilman velvoitteita löyhästi asetellusta teemasta: taide, paikka ja kuuluminen. Rahan haaskausta, voisi joku sanoa. Parasta mitä akateeminen elämä voi tarjota, sanon minä. Keskustelut, joissa liikuttiin hetkessä syntyneistä assosiaatioista vuosikausien työskentelyn jalostamiin ajatuksiin ja toisinpäin, soljuivat kaikkine rönsyineen, hävittivät ajantajun ja loivat tukun oivalluksia. Symposiumissa oli kyse ihanteellisesta tieteen tekemisestä, jossa tutkijat (ja tässä tapauksessa myös muut toimijat ja taiteilijat) kohtasivat ja muodostivat spontaanin ideariihen. Miten etuoikeutetulta tuntuikaan heittäytyä hienojen ihmisten kanssa käytyyn keskusteluun, joka polveili muun muassa kuulumisen osallistuvasta ja performatiivisesta luonteesta taiteen olemukseen tutustumisena sekä taiteilijoista huokuvan energian kautta vanhuksille luettujen iltasatujen vaikutuksiin ja esoteerisen maantieteen epäpaikkoihin. Kaiken ilon ja pakottamattoman tunnelman keskellä symposium toi mieleen myös haikuja jostain arvokkaasta ja elintärkeästä, jota yritysmaailman suuntaan kumartava ja tehokkuusjargonia jauhava nyky-yliopisto on auttamattomasti kadottamassa.

Antti Vallius

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meitä oli monta! Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Suuret kiitokset vielä symposiumpäivästä, hienoja tyyppejä, ajatuksia herättävää keskustelua ja upeat puitteet! Oli ilo olla mukana!

Symposiumin loppukeskustelusta jäi mieleen ajatus, että kuulumisen tunne vaatii etäisyyttä – esimerkiksi kriisin, jonka kautta kuulumisen ilmiö konkretisoituu ja saa hahmon. Tämä ajatus tuntuu kommunikoivan affektien tutkimiseen usein liitetyn lähtökohdan kanssa, että huomion kohteena tutkimuksessa ovat itse asiassa affektien jäljet, eivät itse affektit. Kuulumisen tutkimus tarkastelisi näin ollen niitä kuulumista ilmentäviä tekoja tai olosuhteita, joissa kuulumisesta ja ei-kuulumisesta tulee konkreettista: joissa rajataan ulkopuolelle tai joudutaan etäälle suhteessa siihen paikkaan/joukkoon tms., johon haluttaisiin kuulua.

Niina Oisalo

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarkkaavaista väkeä. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Symposiumissa käytiin kiinnostavia keskusteluja erilaisista rajapinnoista, paikkojen ja epäpaikkojen suhteesta, kuten myös paikkojen osittumisesta ja paloittumisesta.

Sari Kuuva 

 

Kun olin pieni tyttö, kävimme usein Ruotsin puolella asioilla. Auton takapenkiltä katsoin kuinka ohitimme rajapyykin. Isällä oli tapana todeta, että nyt ollaan toisessa maassa. Muistan eläväisesti, kun totesin siihen, että miten niin, ihan samanlaisenahan tuo maa jatkuu tuossa rajapyykin toisella puolellakin. En muista enää, mitä isä siihen vastasi. Kun rajan ylittäminen on ongelmatonta, siihen ei ehkä kiinnitä suuresti huomiota. Tuohon aikaan jouduimme kyllä pysähtymään tullissa, mutta sekin oli vain rutiinia.

En tiedä, johtuuko jotenkin tästä rajaseudun identiteetistäni, että olen aina ajatellut, vähän naiivistikin, että maa, jonka päällä kuljemme, on meille kaikille planeettamme asukkaille yhteinen.

Symposiumissa useampikin puhuja käsitteli tavalla tai toisella rajoja ja niiden ylittämisiä. Teema on tutkimushankkeemme myötä tullut osaksi myös omaa tutkimustani, jossa tarkastelen muun muassa pakolaisten ja maahanmuuttajien kuvauksia suomalaisissa fiktioissa ja erimaalaisissa dokumenttielokuvissa.

Minua kiehtoo edelleen se, että raja on toisaalta niin näkymätön ja merkityksetön ja toisaalta niin ehdoton ja ulossulkeva.

Kaisa Hiltunen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pienryhmätyöskentelyä. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Oli tosi hieno ajatus järjestää symposium, jossa saatoimme ilman tulospaineita ja velvoitteita keskustella, vaihtaa ajatuksia ja tutustua toisiimme. Ajattelisinkin, että on tärkeää luoda ja ylläpitää tällaisia vapaamuotoisia ja keskustelevia kriittisen ajattelun ja kohtaamisen tiloja. Sekin on eräänlainen hienovarainen mikropoliittinen vastarinnan muoto nykyistä yliopistopolitiikkaa ja sen tuottamaa suorituskeskeisyyttä vastaan.

Jäin miettimään symposiumin lopussa esitettyjä kysymyksiä siitä riittääkö keskusteleminen ja kohtaaminen vai pitäisikö kokoontumisesta jäädä joku näkyvämpi jälki, suoritus, tuotos.  Mutta ehkä sitä mitä symposiumista syntyy tai mitä konkreettista se mahdollisesti tuottaa ei voi eikä tarvitsekaan mitata. Juuri tällaisten tapaamisten aikaansaamat ja synnyttämät – joskus hitaatkin – ajatusprosessit ja tapaamiset voivat luoda uutta ajattelua ja yhteistyön muotoja, jotka tulevat konkreettisesti näkyviin kenties vasta vuosien päästä.

Päivän aikana tuli esiin monia uusia näkökulmia kuulumisen käsitteeseen ja moneen muuhunkin asiaan liittyen, ja itse huomasin yllättäviäkin yhtymäkohtia liittyen omaan ja muiden tutkimukseen ja taiteeseen.

Symposium herätti ajattelemaan kuulumista yliopistoon ja tutkija- ja taiteilijayhteisöihin myös henkilökohtaisella tasolla. Symposium loi kuulumisen kokemuksen sen muodostamaan hetkelliseen yhteisöön. Ainakin apurahatutkijan ja -taiteilijan työ voi tuntua välillä aika yksinäiseltä, joten tällaiset kokoontumiset ja erilaisiin yhteisöihin kuulumisen kokemukset ovat tärkeitä.

Symposiumin onnistumiselle oli mielestäni tärkeää myös ihan se konkreettinen materiaalinen ja fyysinen paikka, jossa se järjestettiin. Tunnelmallinen rakennus, musiikki, ruoka ja juoma loivat myös omalta osaltaan stressittömän, avoimen ja keskustelevan ilmapiirin.

Minna Rainio

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pienryhmätyöskentelyä. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Niin, mitä meidän tulisi tehdä sen jälkeen kun olemme lähteneet akateemisten, hyväosaisten kanssa-ajattelijoidemme luota, keskusteltuamme innoittavasti ja juotuamme nautinnollisesti hyvää punaviiniä? Tuijan esittämä kysymys hienon symposium-päivän lopulla nosti etuoikeutetun länsimaisen ihmisen syyllisyyden pintaan. Olisiko sittenkin parempi tehdä jotain konkreettista ja aktivistista, jotain suoremmin maailmaa parantavaa esimerkiksi sen eteen, että turvapaikanhakijat saisivat kuulua ”meidän” maahamme?

Saara osasi taas asettaa sanansa hyvin: meidän aktivistiamme ja vastarintaamme on se, että teemme tällaisen symposiumin kaltaisia, tulosvastuuttomia, vapaita, todellisille keskusteluille aikaa ottavia tiloja, joita on nyky-yliopistossa yhä vähemmän.

Mutta ehkä rauhoitan länsimaista syyllisyyttäni vielä niinkin, että teen ylimääräisen joululahjoituksen Amnestylle ja Unicefille.

Kaisa Ahvenjärvi

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Symposiumin osallistujat saivat lähtiäislahjaksi salaperäiset joulupussukart. Kuva: Mari Kivijärvi.

 

Olemme Arts of Belonging -symposiumissa monelle uudessa ympäristössä Jyväskylän seminaarin Puutarhurintalolla. Toiset ovat tutustuneet paikkaan nettisivuilta ja kartoista, toisille se on entuudestaan tuttu paikka, keskellä kerroksellista yliopistotilaa.

Ilmassa on hienoa innostusta. Useamman lukuvuoden mittaiset säästötalkoot ovat vaatineet meiltä kaikilta kärsivällisyyttä. Olemme monta kertaa tahoillamme joutuneet palaamaan käsittämättömän pariin ja miettimään, miten tähän on tultu.

Puutarhurintalolla on toisin. Meidät on kutsuttu aterioimaan, keskustelemaan ja ideoimaan vapaasti, ilman tulosvelvoitetta.  Alun hämmennyksen jälkeen tunnelma, ympäristö ja talvi viettelevät meidät.  Meitä on monta, ja luvassa on pelkkiä kiinnostavia yllätyksiä.

Lähietäisyys ja jaetut ajatukset saavat minussa lähentymisen ja etääntymisen liikkeelle. On ihmeen helppoa innostua ja tuntea, että akateemisessa yhteisössä voidaan edelleen ajatella yhdessä ja uudelleen.   Kokemuksellisuus, ruumiillisuus ja välillisyys aivan heittäytyvät meihin puutalon sisuksista, tutkija- ja taiteilijapolkujen kiemuroista ja enemmän tai vähemmän jaetuista ajatuksista.

Kiitos Arts of Belonging generoivasta päivästä!

Helena Lonkila

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Puutarhurin talo iltavalaistuksessa. Kuva: Mari Kivijärvi.

Olli Löytty: Kuulumisen monta merkitystä

Suomen kielen kuulua-verbi on kiitettävän monimerkityksinen. Nopeasti ajatellen se tarkoittaa ainakin kolmea asiaa:

– sitä, miten jonkin tai jonkun paikka on jossakin,

– sitä, miten korva reagoi ääneen,

– sitä, miten pitää toimia.

Kielitoimiston sanakirja tarjoaa sanalle vielä lisämerkityksiä, kuten jonkun omana tai asiana olemista (se ei vain kuulu minulle) ja asioiden tietoon tuloa, uutisia (mitä kuuluu?).

Kirjallisuuden, paikan ja identiteetin välisiä suhteita analysoitaessa kuulua-verbi taipuu monelle mutkalle. Otan esimerkin omasta tutkimusaineistostani:

Suomenirakilainen kirjailija Hassan Blasim kuuluu Suomeen sikäli, että hän on Suomen kansalainen. Hänen kuulumisensa suomalaiseen yhteiskuntaan on käytännössä tietysti paljon monimutkaisempi kysymys, mutta rajoja ylitettäessä passi on joka tapauksessa yksiselitteinen todiste kansakunnan jäsenyydestä.

Blasimin kuuluminen Suomen kirjalliselle kentälle on vielä monin verroin yhteiskunnan jäsenyyttä mutkikkaampi vyyhti. Yhtäältä hänen voidaan katsoa osaksi tuota kenttää muun muassa siksi, että hän on syntyperäisten suomalaiskirjailijoiden lailla saanut tukea työskentelyynsä niin apurahojen kuin palkintojenkin muodossa. Lisäksi hän on edustanut Suomea kansainvälisissä kirjallisuustapahtumissa, ja hänet myös mainitaan uusimmassa Suomen nykykirjallisuus -teoksessa (2013) esimerkkinä Suomen kansainvälistyvästä kirjailijakunnasta.

Toisaalta hän ei voi kirjoituskielensä arabian takia liittyä kumpaankaan Suomen kirjailijaliitoista, joista toinen on varattu suomeksi ja toinen ruotsiksi kirjoittaville kirjailijoille. Se, että Suomessa kirjailijan kuuluu kirjailijaliittoon kuuluakseen kirjoittaa suomeksi tai ruotsiksi, kuulostaa sadan vuoden takaiselta nationalistiselta jäänteeltä, etenkin kun tilannetta vertaa muihin pohjoismaihin, joissa kieli ei muodosta estettä kirjailijaliittoihin tai muihin vastaaviin yhdistyksiin liittymiselle. (Ks. lisää Outi Korhosen ja Rita Paqvalénin kirjoittamasta raportista. Mainittakoon myös, että Suomen Tietokirjailijat ry:llä ei ole vastaavaa kielivaatimusta.)

Blasimin kieleen ja kielitaitoon liittyy sekin, miten hän saa äänensä kuuluville Suomessa. Viime syksynä Turun yliopistossa järjestetyn Noices and Voices -seminaarin puheenvuorossaan Blasim kertoi esimerkkejä sitä, kuinka hänen rajallinen suomenkielentaitonsa on muodostunut usein esteeksi erilaisiin tilaisuuksiin osallistumiselle. Hänen ehdotukseensa tulkin käyttämisestä ei ole tartuttu, ja usein ratkaisuksi on jäänyt ”rikkinäinen englanti”, mikä puolestaan asettaa omat rajoituksensa sille, millä syvällisyyden tasolla keskustelua voidaan käydä.

Vuoden 2015 keväällä Blasim oli kutsuttu Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan lukemaan omaa tekstiään arabiaksi, ja kirjailija Juha Itkosen tehtävänä oli lukea sama teksti suomeksi. Ennen luku-urakkaansa Blasim piti kuitenkin spontaanin tiukkasävyisen puheen ihmetellen omaa typistettyä rooliaan festivaalilla. Miksi häntä ei oltu kutsuttu paikalle keskustelemaan? (Pohdin kyseistä tilaisuutta laajemmin ”Kirjallisuuden monikielisyys nyky-Suomessa” -tutkimushankkeen sivustolla ilmestyneessä blokirjoituksessani.)

Blasimin interventio nosti esiin tärkeitä kysymyksiä: Millä ehdoin maahanmuuttajataustaiset kirjailijat näkyvät ja kuuluvat Suomen kirjallisuuden kentällä? Kuullaanko ”mamukirjailijoita” ylipäänsä?

Sitäkin voi tietysti kysyä, miksi kirjallisuuden luokittelu kirjailijan koti- tai asuinpaikan mukaan on kirjallisuuskäsityksissä niin määräävässä asemassa. Eikö se, että kirjallisuuden katsotaan kuuluvan johonkin tiettyyn paikkaan, rajoita siitä esitettyjä tulkintoja?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Olli Löytty. Kuva: Mari Kivijärvi.

Liikkuvuuden ja kuulumisen sukupuolesta ja muista eroista

Liikkuvuus ja sukupuoli olivat teemoina Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella järjestetyillä ETMU-päivillä. Niiden järjestämisessä Suomen Sukupuolentutkimuksen seura SUNS ja Etnisten suhteiden ja muuttoliikkeen tutkimuksen seura EMU yhdistivät voimansa ja houkuttelivat päiville peräti 250 sukupuolentutkijaa ja muuttoliikkeen tutkijaa.

Työryhmiä oli kokonaiset 24, puolet suomeksi ja puolet englanniksi, osin simultaanitulkattuina. Niiden aiheiden kirjo oli vaikuttava: julkisten tilojen dekolonisoinnista maahanmuuttajien medioiden käyttöön, tutkimusetiikasta tehostamistalouteen ja luontokulttuureihin, konkreettisista ja symbolisista rajanylityksistä kulttuurisen kohtaamisen mahdollistavaan taiteeseen.

Aiheiden ja kielten moninaisuus ei haitannut. Sekä sukupuolentutkimuksessa että myös muuttoliikkeen tutkimuksessa näyttäisi olevan yhä enemmän sijaa erojen ja niiden yhteisvaikutuksen pohdinnaööe. Diversiteetti on rikkaus, ei jotakin josta pitäisi pyrkiä eroon. Tämä todettiin myös ETMU-päiviä edeltävässä Sukupuolentutkimuksen verkosto Hilman intersektionaalisuutta feministisessä pedagogiikassa käsitelleessä paneelissa.

Konferenssin avausluennossaan Lontoon Goldsmithsin yliopiston tutkija Yasmin Gunaratnam puhui globaalista muuttoliikkeestä, kivusta ja sosiaalisesta kärsimyksestä. Myös maahanmuuttajat kuolevat, ja kuoleman läheisyys tuo usein esiin kuulumisen ambivalenssin. Muuttaminen merkitsee perustavanlaatuisen dislokaation, paikasta tempaistuksi tulemisen kokemuksen, ja tähän kokemukseen moni kuolemansa hetkellä palaa.

Yasmin Gunaratnam luennoi otsikolla Diasporic neurology: pain, migration and debility.
Yasmin Gunaratnam luennoi otsikolla Diasporic neurology: pain, migration and debility.

Gunaratnam kysyikin, mitä tekee ihmiselle se, että hänet reväistään juuriltaan ja pakotetaan vieraaseen kulttuuriin, johon hän ei välttämättä koskaan koe kuuluvansa. Ei ole harvinaista, että viimeisinä sanoinaan, kuolinhetkellään, maahanmuuttajat saattavat palata pelottaviin muuttomuistoihin: ”Rajavartija tulee! Kaivakaa passit esille!” Gunaratnam otti myös esille kysymyksen siitä, millaisia ylisukupolvisia seurauksia muuttamisen aiheuttamasta traumasta seuraa.

Yasmin Gunaratnam näytti keynote-luennollaan – samoin kuin edellisen päivän tutkijakurssilla pitämällään metodologia-luennolla Telling Feminist Stories – lyhytelokuvia, joita hän oli tehnyt yhdessä taiteilijoiden ja maahanmuuttajien kanssa. Hän haluaa laittaa liikkeelle tarinafragmentteja, jotka voisivat koskettaa kieli- ja kulttuurierojen yli ja ohi. Gunaratnamin luennot osoittivat, että akateeminen työ, taiteellinen toiminta ja aktivismi voivat yhdistyä erittäin vaikuttavalla tavalla. Ainakin itse tulen aina muistamaan asbestitöissä Britanniassa vuosia olleen afrikkalaismiehen filmille tallennettua elämäkerrallista fragmenttia. Yskien tuo keuhkosyöpään sairastunut mies kertoi, että ei aio kuolla ”täällä”, sillä hän haaveilee pääsevänsä vielä kerran kotiin, lämpimään, aurinkoon, tuttujen puiden tuoksuun.

Helsingin yliopiston antropologian professori Sarah Green puhui esitelmässään erilaisista sukupuolittuneista liikkuvuuksista ja fyysisten paikkojen, kuten Lesbos-saaren monista lokaatioista Välimerellä. Hän kritisoi muuttoliikkeen graafista esittämistä nuolina. Eivät ihmiset ole virtoja, päinvastoin- Muuttajien matkanteko on hidasta: vähittäistä liikkumista, pysähdys, odottamista, tarkastuspiste, odottamista, vähän taas eteenpäin, pysähdys. Nuolet kuvaavat ”hyökyjä” ja peittävät yksittäiset ihmiskohtalot. Mediarepresentaatioiden voima puhutti Greenin luennon lisäksi myös työryhmissä: kuvat yksittäisistä muuttajien ruumiista, yhtä lailla 3-vuotiaasta Välimereen hukkuneesta lapsesta ja burkiniin pukeutuneesta naisesta, jonka ylle poliisit ovat uhkaavasti asettuneet nizzalaisella rannalla, ovat syöpyneet kollektiiviseen tajuntaamme.

Rodullisuuden ja sukupuolen, seksuaalisuuden ja terveyden/sairauden kaltaiset intersektionaaliset erot nousivat keskiöön myös toisen konferenssipäivän paneelissa, jossa Darius Dauksas puhui virolaisista vierastyöläisistä Suomessa ja liettualaisista Norjassa ja Driss Habti korkeasti koulutettujen siirtolaisnaisten vaikeuksista löytää koulutustaan vastaavaa työtä Suomesta.

Konferenssista tarttui mukaan lukemista, muun muassa tämä sarjakuvaromaani irakilaisten turvapaikanhakijoiden tarinoista.
Konferenssista tarttui mukaan lukemista, muunmuassa tämä sarjakuvaromaani irakilaisten turvapaikanhakijoiden tarinoista.

Harmillista kyllä, kahden päivän konferenssissa työryhmät kokoontuivat vain kaksi kertaa. Oma aikani meni kokonaan työryhmässä Women’s Rights and Women’s Bodies as Site of Ideological Debate. Perjantai-iltana ja lauantaiaamuna kokoontuneen työryhmän esitykset kiinnittyivät monin tavoin toisiinsa. Oli suorastaan puistattavaa, miten sukupuolikonservatismi, traditionalismi, naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksilla ratsastaminen, vanhoillinen uskonnollisuus ja muukalaisviha kietoutuvat yhteen antifeminismin ja homofobian kanssa, oli sitten kyse Egyptistä, Kiinasta, Balkanin maista, Itävallasta tai Suomesta. Sanomalehti Karjalainen julistikin konferenssista innoitusta saaneessa monisivuisessa jutussaan: Sukupuoli on palannut politiikkaan!

Vaikka päivillä käsiteltiin vaikeita ja arkoja asioita, mieltä jäivät lämmittämään karjalainen vieraanvaraisuus, mainiot illanvietot hulppeassa Teatteriravintolassa ja kotoisassa Surakan baarissa ja iloinen jälleennäkeminen monien kollegojen kanssa.

Surakan baarin talvinen miljöö.
Surakan baarin talvinen miljöö.

Sukupuolentutkimuksen ja muuttoliikkeen tutkimuksen seurojen yhteiset päivät olivat minusta kaikin puolin toimiva yhdistelmä. Ensi vuonna järjestetään molemmat tutkimuspäivät – sillä kertaa siis erikseen – Jyväskylässä. Molempien järjestelytoimikuntien jäsenenä täytyy todeta, että rima on asetettu korkealle.

Tuija Saresma

Kirjoittaja johtaa Arts of Belonging -hanketta ja tekee omaa tutkimusta siihen limittyvässä Kulkemisen ja kuulumisen kertomukset -hankkeessa, molemmat Koneen säätiön rahoituksella.

This Immigrant Life -elokuvatyöpajan tuotokset esillä Gloriassa

Monikulttuurikeskus Gloria järjesti 22.9. lyhytelokuvatapahtuman This Immigrant Life Jyväskylässä. Tapahtumassa esitettiin seitsemän Jyväskylässä asuvien maahanmuuttajien tekemää elokuvaa. Elokuvat ovat syntyneet irlantilaisen Ronan Brownen koordinoimassa elokuvatyöpajassa ja kyseessä oli elokuvien ensi-ilta. Tunnelma oli innostunut ja odottava ihmisten etsiessä paikkoja Glorian nopeasti täyttyvässä salissa.

Kaikki elokuvat liittyivät jollain tavalla maahanmuuttoon, joko tekijöiden oman kokemuksen tai jonkun heidän tuntemansa Jyväskylässä asuvan maahanmuuttajan kokemusten kautta. Moni oli kuvannut elokuvassaan ystäviään.

Elokuvaillan aloitti sarjan dramaattisin elokuva, Ahmed – an Iraqi Immigrant’s Life. Elokuvallaan Yasir Alabasawyn halusi vastata kysymyksiin siitä, miksi hän – ja elokuvan nimihenkilö – lähtivät Irakista. Elokuva alkoi hätkähdyttävällä, maan verisen lähihistorian tiivistävällä montaasilla. Muut elokuvat keskittyivät enemmän maahanmuuttajien elämään ja arjen haasteisiin Jyväskylässä.

Turkkilaisen Cenk Yakinlarin elokuvassa Hakan hänen ystävänsä kertoo arkipäivistään ja työstään baarimikkona jyväskyläläisessä ravintolassa. Nigerialaisen Chiodzie Onuoran elokuvassa afganistanilainen potkunyrkkeilijä haaveilee lajimenestyksestä sekä rauhallisesta elämästä Suomessa. Yliopistossa opiskeleva kazakstanilainen Roxana Sdv pohtii yhdessä suomalaisen ja australialaisen ystävänsä kanssa mitä onnellisuus on.

Elokuvantekijät esittäytyivät lyhyesti oman elokuvansa jälkeen ja yleisöltä sateli heille kysymyksiä. Suurimmalle osalle kyseessä oli ensimmäinen kokeilu elokuvantekijänä. Kokemus vaikutti olleen myönteinen, joskin myös teknisessä mielessä haastava.

Tunnelma oli välitön ja elokuvat tarjosivat kiinnostavan kurkistuksen Jyväskylässä monesta eri syystä asuvien ulkomaalaisten, pääosin nuorten ihmisten, kokemuksiin. Innostus elokuvia ja niiden tekemistä kohtaan vaikutti niin suurelta, että uusi tapahtuma tullaan todennäköisesti järjestämään.

Elokuvailta oli niin suuri menestys, että osa yleisöstä joutui seisomaan. Tarjolla oli myös pöydän täydeltä suussa sulavia herkkuja. Tapahtuma innoitti myös meitä tutkijoita ja antoi ideoita uuden tutkimushankkeen suunnitteluun.

Tällaisia matalan kynnyksen kohtaamisia eri kansallisuuksia edustavien paikallisten ihmisten kanssa tarvitaan jatkossakin. Elokuvia pääsee ilmeisesti katsomaan lähitulevaisuudessa This Immigrant Life -tapahtuman Facebook-sivujen kautta.

Kaisa Hiltunen ja Tuija Saresma

Pondering Spaces and Places

Mansfield College in Oxford, Great Britain was an ideal venue to ponder the questions of spaces, places and belonging. The historical, somewhat sublime, yet Potterian surroundings – old and almost castle-like buildings, dormitories, dining at a chapel with stained glass – created an unique  atmosphere for the Interdisciplinary.net  7th global conference on Space and Place.

Chapel

The three intensive days from 1st to 3rd of September, 2016 were organized into several sessions on a variety of subjects, including Technological mediations of Space and Place; Contestations of Space and Place in Israel and Palestine; Temporal Layers of Space and Place; Dystopian Images of Space and Place; Spaces and Places of Tourism; Literary Images of Neoliberal Space and Place; Sacred and Religious Spaces and Places; Indigenous Spaces and Places; Spaces and Places of Heritage; Contestations of Public Space.

Konferenssihuone

Antti Vallius presented his research in the session Visual Explorations of Space and Place, where subjects from participatory photo-elicitation to artistic approaches and augmented reality applications in communicating the history of minorities were covered. Antti talked about Picturing Belonging, a term with which he refers to the lived environment that is visually perceived, presenting the cultural and personal imagery of meaningful places via photographs by the participants of his study.

The session where Tuija Sarema gave her presentation on Affective nationalism in digital echo chambers was called Digital Mediations of Space and Place; in it, the inclusive and exclusive aspects of digital communities were discussed as well as the continuity and interaction (instead of breaks) between geographical and digital spaces. Tuija’s presentation dealt with the Close the Borders movement and its effort to create a coherent “us” by presenting the “others” as a threat to the (white) nation.

Te Kaweha

The conference delegates were academics from a variety of fields: from architecture, archeology, anthropology, art history to media and communication, sociology, religious studies, urban design and literature. Te Kawehau Hoskins gave one of the most unforgettable presentations of the conference on the limits of Western knowledge and the possibilities of connecting indigenous ontologies and posthumanist or new materialist perspectives. With the case of a Ta Moko signature on paper, she effectively described “thingly power”. By chance, there was also another presentation on Maori relationship with the landscape by Bruno Marques. Also in presentations like Kate Oxx’s, that was received with a very controversial manner, the questions of what is knowledge and whose knowledge counts were touched.

Turf

The participants of this intimate conference gathered together from around the world: Besides Northern Europe, there were delegates from Bosnia and Herzegovina, Greece, Italy, Turkey, Israel, India, Taiwan, Australia, US, and New Zealand. As so often, the most fruitful conversations and networking took place outside the academic lecture rooms. In the famous pubs of Oxford, where also chief inspector Morse so often visited, lots of intellectual discussions as well as some academic gossiping took place.

Carfax

Inter-disciplinary.net organizes tens of global conferences yearly on a vast variety of themes. Participating in in the conferences several times enables noticing that besides the organizers, and even more so, it is the delegates that affect very much to the extent to what the conference forms a supportive, inspiring academic event.

Some of the problems of the conferences have to do with unfortunate cancellations; that was a bit of a downer in Oxford as well. What is more, in this conference, some of the sessions had been divided into Session A and Session B due to the great amount of presenters, which is actually against the interdisciplinary.net policy. Spending one of the days in separate spaces had a negative effect on the cohesion of the group; yet luckily there was a possibility to meet delegates also in the conference lunches, dinner and during leisure time.

Eagle

Following the footsteps of J. R. R. Tolkien and C. S. Lewis, the conference delegates gathered to a post-mortem of the conference to evaluate the academic offering of the Space and Place conference. We agreed that it is really difficult to follow the presentations that are read very quickly, especially if and when they are philosophico-theoretically oriented. The Interdisciplinary.net policy strictly forbids the use of powerpoints containing any text. However, visual images can and also should be more utilized to ease following the message of the presenters.

All in all, the Space and Place conference provided the delegates with a fruitful inter- and multidisciplinary arena for discussion. The concepts of space and place were discussed surprisingly little on a meta-level, people focusing more on their empirical work. However, the presentations ranging from alternate geographies and counterfactual histories to landscape architecture and the spatiality of telephone counselling practice gave a window to how much is happening in the interdisciplinary field of the study of humans in space and place, or, being-in-the-world, as Heidegger has it.

Photos: Antti Vallius.